Minä olen äiti

Nyt kun esikoispoikani on piirun päälle 11 kuukautta, huomaan pakahtuvani, kun ajattelen, miten paljon häntä rakastan. Olen rakastanut häntä toki jo siitä raskaustestiin ilmestyneestä viivasta lähtien, mutta vasta nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää, mitä kaikkea tarkoittaakaan olla äiti. Ja miltä se tuntuu, kun on ihan oma lapsi, joka ei ole lainassa ja jota kukaan ei tule koskaan hakemaan pois.

Minulla ei ole entuudestaan lapsista - tai ainakaan vauvoista minkäänlaista kokemusta. Olen kuopus, eivätkä kaksi isoveljeäni ole olleet kovin aktiivisia jälkikasvun maailmaan saattamisessa. Toinen heistä onnistui siittämään pojan kolme vuotta ennen minua, mutta enpä minä erityisen paljon ole saanut hänen esikoisensa hoitoon osallistua.

Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä tuleman pitää. Ei ymmärrystä alkeellisimmistakaan haasteista. En ymmärtänyt, että pariviikkoisella vauvalla voi olla uudestaan nälkä jo viidentoista minuutin kuluttua syömisestä. En ymmärtänyt, että imettäminen ei onnistukaan ensi istumalta, jos istumalta ollenkaan. (Onneksi sinnittelin ja poikani sinnitteli, vaikka aluksi itkimme molemmat - ja lujaa.) Imetän häntä edelleen.

Minulla ei ollut käsitystä, miten minä saan hänet rauhoittumaan, jos hän alkaa itkeä kesken kaiken kaupungilla ja niin edelleen ja niin edelleen. Tottakai minä hiljaksiin opin, me molemmat opimme lapseni isän kanssa. (Joka on alusta lähtien ollut aivan yhtä paljon läsnä ja yhtä tosissaan poikamme elämässä kuin minäkin - eli hyvin.)

Mutta ennen kaikkea minulla ei ollut käsitystä siitä, että minä en olisikaan ensi hetkestä lähtien rakastava ja lempeä äiti, joka jaksaisi istua nukuttamassa poikaansa pitkiksi venyneitä hetkiä, jaksaisi hermostumatta keskeyttää kulloisenkin askareen (useimmiten netissä roikkumisen), sanalla sanoen asettaa toisen tarpeet ensisijaisiksi oman itsen sijaan. Toki minä tein nuo kaikki asiat, mutta minä myös huomasin ärsyyntyväni niistä. Ja se tympeys, mikä mieleeni levisi huomatessani, kuinka itsekäs minusta olikaan kasvanut... Se itsetutkiskelu ei johtanut kovin kauniisiin tuloksiin ja se oli tuskallisen ahdistavaa.

Miten siinä niin kävikin?

Onneksi aika pehmittää itsekkyyden ja sysää sen jonnekin taustalle. Siihen tottuu, että lapsi ja lapsenhoito ovat tärkeimmät asiat. Kun ne alkavat sujua, niistä alkaa nauttia. Ja kun omasta lapsesta alkaa paljastua sellainen persoona, jota et uskaltanut edes toivoa, silloin äitiys ja vanhemmuus tuntuu uskomattomalta.

Materiaa mulle lisää

Onpas muuten harvinaisen huvittavaa, kuinka monta puolta samaan persoonaan mahtuu. Tänään korostui ennen muuta materialistinen ja ulkonäkökeskeinen minäni, vieläpä salakavalasti.

Ajattelin virkistää pienen poikani ja omaa päivääni, ja ajoin läheiseen ostoskeskukseen, jossa on juuri nyt laajamittainen hulabaloo. Eli siis jokaisessa liikkeessä on alennettuja tavaroita pilvin pimein, asiakaskilpailuja ja muita houkuttimia ostaa lisää. Olin kärrännyt rattaat jo aika moneen liikkeeseen, joista kolmesta ehdin ostaakin jotakin, kunnes kärrättävänä istunut pieni poikani ilmoitti, että nyt riittää. Hänhän ei osaa vielä puhua, mutta pelästynyt itku liiallisesta musiikin, äänien ja vilkkuvalojen aiheuttamasta kakofoniasta sekä vieraista ihmisistä meni kyllä saman tien äidin jakeluun. Tunsin jo valmiiksi huonoa omaatuntoa yrittäessäni perustella itselleni, että pojallakin on ostoskeskuksessa jännä seikkailu.

Lähdimme kiireen vilkkaa kotiin. Olin kuitenkin ehtinyt panna merkille, että ostoskeskuksessa oli harvinaisen paljon vaunujen ja rattaiden kanssa liikkeellä olevia äitejä yksinään, ystävänsä kanssa tai äitejä ja isiä yhdessä. Keskustan ulkopuolella olevassa ostosparatiisissa tai -helvetissä kaikki kaupat sijaitsevat helposti vieri vieressä, ja kerroksesta toiseen pääsee kätevästi liukuportaita pitkin. Näkemieni äitien lapset olivat selkeästi sivuroolissa. Kovin moni pienokainen ei kapinoinut, tai en ainakaan huomannut mitään.

Näin se uusin sukupolvi sujautetaan kuin huomaamattaan kulutusyhteiskuntaan ja materian äärelle, ostamaan tarvikkeita ja tekemään hankintoja, joita ilman tulisi melko varmasti toimeen. Minä en pysty vielä sulkemaan korviani pienen jälkeläiseni vastalauseille, kun hän ilmoittaa, että nyt tätä hulluutta on jatkunut jo yli sietokyvyn. Hyvä niin. Pysähdyin itsekin taas miettimään, miksi lipsahdan samaan kuluttamiseen, jota toistaalta mielessäni myös vastustan. Se on niin helppoa. Ajatukset kulkemassa pinnassa syvällisten pohdintojen sijaan - se tuo kaivattua lepoa aivotyöskentelylle toisinaan.

Tosin saman asian ajoi myös tunnin juoksulenkki, jonka illalla tein lähimetsän kuntoradalla. Totta puhuen juoksemisesta tuli paljon parempi olo. Mutta silti minulla on kiire välillä päästä tuhlaamaan. Käsittämätöntä.

Aika

Mieliaiheeni aika. Tai ennen kaikkea sen rajallisuus. En muista, milloin ymmärsin, etten mitenkään ehdi tehdä elämässäni kaikkea, mikä minua kiinnostaa. Pienestä pitäen olen nauttinut niin monesta asiasta, etten mitenkään ehtisi kehittyä niissä kaikissa huippuhyväksi. Jossakin vaiheessa ymmärsin heittää hyvästit muun muassa huippupianistin ja huipputanssijan uralle. En ollut valmis haaskaamaan aikaani yhteen asiaan niin paljon kuin alituiseen ja pitkäjänteiseen harjoitteluun olisi vaadittu. Niinpä valitsin mieluummin  monta muuta asiaa sillä ehdolla, ettei minusta koskaan tulisi niistä missään erityisen hyvää.

Aika käsittää miljoonia hienovaraisia syy-seuraussuhteita. Ja on kyse myös pitkälti sattumasta. Minkälaiseksi kenenkin ihmisen elämä muotoutuu sillä perusteella, keitä hän tapaa matkansa varrella, minkälaista kohtelua hän saa ja miten hänet on opetettu siihen lapsesta lähtien suhtautumaan. Toisen maailma ja luottamus ihmisiin voi romahtaa paljon pienemmästä kuin toisen, ja uskon, että varhaisella vanhemman opastuksella on tässä suuri merkitys.

Oma maailmani ei romahtanut oman keskinkertaisuuteni hyväksymiseen, vaikka läheltä piti. Itseironia on vaikea laji erityisesti kirjoitetusssa muodossa, mutta kokeillaan nyt sitäkin. Kyse on siitä, mihin haluan aikani käyttää elämässäni. Itselleni merkityksellisten asioiden tekemiseen, vastaan. Itseäni varten. Ja nykyisin perheellisenä myös läheisiäni varten. Ettei sitten käy niin, että aika loppuu kesken, ja olenkin touhuttanut täysillä kaikkea muuta kuin mistä oikeasti nautin. Vaikka ajan ennustaminen vasta vaikeaa puuhaa on. Mutta voihan sitä mietiskellä.

Ketä kiinnostaa

Blogin pitäminen on minulle kovin vieras asia. En ole oikeastaan koskaan edes seurannut kenenkään blogia, lukenut joitakin satunnaisia tekstejä vain, joista joku on jossakin maininnut. En oikein ymmärrä, miksi aikaa pitäisi tuhlata muiden ajatusten lukemiseen, aika ei riitä muutenkaan kaikkeen mitä haluaisin tehdä. Mieluummin luen valitsemastani lehdestä tasokkaaksi toteamani kirjoittajan juttuja itseäni kiinnostavasta aiheesta.

Ehkä en vain ole koskaan osunut sellaisen ihmisen blogiin, jonka ajatukset olisivat imaisseet minut mukaansa. Ei minua kiinnosta vieraiden ihmisten ongelmat, tuttavat, elämä. Siksi ihmettelen, miksi itsekään kirjoittelisin mitään kasvottomalle yleisölle, joka voi olla yllättävänkin laaja. Houkutus piiloutua jonkin roolin taakse on kovin suuri. Kokeilla, mitä provokaatio milläkin alalla saa aikaiseksi. Mutta sekin on jo melko nähty. On vihapuheet, halla-ahot ja muut, joista jaksetaan metelöidä.

Ihmiset puhelevat melko paljon sontaa internetin loputtomassa maailmassa. Häpeilemättömästi ja ilkeästi. Purkavat patoutumiaan. Tai yksinkertaisesti ilmaisevat itseään sillä tasolla ja sisällöllä, jolla osaavat. Kasvottomina. Joutumatta vastuuseen puheistaan.

Blogi on melkoinen itsekeskeisyyden ilmentymä. Minä kerron tässä omia ajatuksiani, joita kuvittelen jonkun jossakin lukevan. Siinä kulminoituu ihmisen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Minä tulen mielestäni ihan tarpeeksi nähdyksi ja kuulluksi omassa elämässäni, lihallisessa maailmassa. No, kokeillaan. Voin myös muuttaa mieleni, joissakin tapauksissa.

Keskitie, jälleen

Muutama päivä sitten pyöräilin McDonald'sin mainostaulun ohitse. Siinä oli kuva hampurilaisesta ja teksti, jossa hehkutettiin, että karppaajakin tykkää tästä. Aika jälkijunassa hampurilaisjätti tulee, mietin. Itse kokeilin karppausta jo viime kesästä vuoden loppuun.


Aihe on yhteiskunnallisesti pinnalla, sillä yksi sun toinen tuntuu vannovan vähähiilihydraattisen dieetin nimeen. Moni on myös ehdottomasti sitä vastaan. Lehtijuttu tiesi kertoa, että karppausta harjoittava perhe sai vieraakseen sosiaalitoimiston tädit, jotka uhkasivat ottaa lapset huostaan, jos heille ei tarjota monipuolista ravintoa, jota kasvava lapsi tarvitsee.


Itse päätin kokeilla. Luin taustaksi Andreas Enfeldtin kirjan Ruokavallankumous, joka sai minut vakuuttumaan sokerin ja valkoisten jauhojen turmiollisuudesta ja siitä että ne johtavat ihmiskunnan ennen pitkää läskiiin uppoavaan tuhoon. Kirja meni överiksi, ja minua alkoi tympäistä moinen rautalangasta vääntäminen. Jatkoin kuitenkin vähähiilihydraattista ruokavaliota, sillä olo oli sen ansiosta kevyt ja energinen.


En usko, että asia on aivan niin mustavalkoinen, kuin Eenfeldt kirjassaan argumentoi. Jos mielipidettään on puolustettava toistamalla samaa asiaa satoja sivuja hieman eri sanankääntein, kääntyy jo itseään vastaan ja menettää uskottavuutensa. Mutta on vähähiilihydraattisessa ajattelussa jotakin perää.

Painoni laski nopeasti noin kahdeksan kiloa. Tosin en tiedä, johtiko tulokseen ruokavalioni, vai se, että minusta oli tullut pienen vauvan äiti, joka kasvoi puoli vuotta miltei pelkästään minun rintamaidollani. Tai uudesta, vieraasta elämäntilanteesta johtuva stressi. Tai se, etten yksinkertaisesti ehtinyt syödä tarpeeksi.


Joka tapauksessa aloin hieman huolestua, mitä vähähiilihydraattinen ruokavalio tekisi kestävyysjuoksuharrastukselleni, jota varten keho nimenomaan tarvitsee hiilihydraatteja polttoaineekseen. Pikkuhiljaa sallin itseni syödä tummaa leipää silloin tällöin ja täysjyväpastaa toisinaan.    


Kokeiluni jälkeen pääsin samaan lopputulokseen kuin monessa muussakin asiassa. Fanaattisuus joka aiheessa on pelottavaa ja hämärtää todellisuudentajun. Kohtuus kaikessa, siis.