Nyt kun esikoispoikani on piirun päälle 11 kuukautta, huomaan pakahtuvani, kun ajattelen, miten paljon häntä rakastan. Olen rakastanut häntä toki jo siitä raskaustestiin ilmestyneestä viivasta lähtien, mutta vasta nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää, mitä kaikkea tarkoittaakaan olla äiti. Ja miltä se tuntuu, kun on ihan oma lapsi, joka ei ole lainassa ja jota kukaan ei tule koskaan hakemaan pois.
Minulla ei ole entuudestaan lapsista - tai ainakaan vauvoista minkäänlaista kokemusta. Olen kuopus, eivätkä kaksi isoveljeäni ole olleet kovin aktiivisia jälkikasvun maailmaan saattamisessa. Toinen heistä onnistui siittämään pojan kolme vuotta ennen minua, mutta enpä minä erityisen paljon ole saanut hänen esikoisensa hoitoon osallistua.
Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä tuleman pitää. Ei ymmärrystä alkeellisimmistakaan haasteista. En ymmärtänyt, että pariviikkoisella vauvalla voi olla uudestaan nälkä jo viidentoista minuutin kuluttua syömisestä. En ymmärtänyt, että imettäminen ei onnistukaan ensi istumalta, jos istumalta ollenkaan. (Onneksi sinnittelin ja poikani sinnitteli, vaikka aluksi itkimme molemmat - ja lujaa.) Imetän häntä edelleen.
Minulla ei ollut käsitystä, miten minä saan hänet rauhoittumaan, jos hän alkaa itkeä kesken kaiken kaupungilla ja niin edelleen ja niin edelleen. Tottakai minä hiljaksiin opin, me molemmat opimme lapseni isän kanssa. (Joka on alusta lähtien ollut aivan yhtä paljon läsnä ja yhtä tosissaan poikamme elämässä kuin minäkin - eli hyvin.)
Mutta ennen kaikkea minulla ei ollut käsitystä siitä, että minä en olisikaan ensi hetkestä lähtien rakastava ja lempeä äiti, joka jaksaisi istua nukuttamassa poikaansa pitkiksi venyneitä hetkiä, jaksaisi hermostumatta keskeyttää kulloisenkin askareen (useimmiten netissä roikkumisen), sanalla sanoen asettaa toisen tarpeet ensisijaisiksi oman itsen sijaan. Toki minä tein nuo kaikki asiat, mutta minä myös huomasin ärsyyntyväni niistä. Ja se tympeys, mikä mieleeni levisi huomatessani, kuinka itsekäs minusta olikaan kasvanut... Se itsetutkiskelu ei johtanut kovin kauniisiin tuloksiin ja se oli tuskallisen ahdistavaa.
Miten siinä niin kävikin?
Onneksi aika pehmittää itsekkyyden ja sysää sen jonnekin taustalle. Siihen tottuu, että lapsi ja lapsenhoito ovat tärkeimmät asiat. Kun ne alkavat sujua, niistä alkaa nauttia. Ja kun omasta lapsesta alkaa paljastua sellainen persoona, jota et uskaltanut edes toivoa, silloin äitiys ja vanhemmuus tuntuu uskomattomalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti