Alakulo

Kyllä se niin on, että pienen lapsen alakulo tarttuu äitiinkin. Etenkin, jos lapsen kanssa on kaksin kotona. Tänään kaiken piti olla hyvin. Poika täyttää ensi viikolla vuoden ja on erittäinkin hyväntuulinen kaveri, pääosin. Hän nauttii huomiosta ja siitä, että saa esitellä uusia taitojaan. Ja että häntä ihastellaan.

Tänään pojan kummitäti tuli pitkästä aikaa käymään. Poika heräsi päiväuniltaan - ja jokin oli huonosti. Kieltä vielä taitamattoman lapsen kanssa moni asia on arpapeliä. Kuten sen oivaltaminen, mikä on vialla. Oliko kyse vierastamisesta, no ehkä alkuun, muttei koko iltaa mitenkään. Entäpä seuraavaksi vuorossa olevista, vielä puhkeamattomista kulmahampaista? Kuolan perusteella kyllä.

Mutta niin kitisevä ja väliin jopa itkevä pikkumies oli, että pisti oikein miettimään. Eihän kellään voi aina olla hyvä päivä. Mutta kun on tottunut siihen, että tuo pikkuinen yleensä puhkuu intoa ja uuden oppimisen halua, tällainen ilta oli kovin omituinen. Äitinä pitäisi muistaa ennen kaikkea se, että lapsi ja äiti ovat kaksi eri asiaa. Jos lapsi on alakuloinen, ei se ole äidin vika. Eikä äiti voi potea siitä huonoa omaatuntoa vieraansa edessä. Mutta harmittaa se silti. Ennen kaikkea tietysti siksi, että lapsella on huono olo, eikä tiedä mikä avuksi. Annettiin särkylääkettä, se tepsi ehkä vähäsen. Mutta taas itku.

Pitäisi päästä äidin juoksemaan. Viime viikon hanasta saatu lasinen otsakin alkaa olla jo kipeä muisto vain. Äitienpäivälahjaksi saatu sykemittari on hieno ja tahdon kokeilemaan sitä. Huomenna.