Piti oikein pysähtyä miettimään, mistä minä haaveilen. En muista, koska minä olisin konkreettisesti haaveillut mistään. Mutta pakkohan niitä on olla, haaveita. Tällä hetkellä haaveilen pienistä arjen asioista. Siitä, että saisin tehdä jonkin asian alusta loppuun asti rauhassa valmiiksi. Kuten nyt tämän kirjoittamisen, ilman että minun täytyy olla valppaana, jos poikani herää päiväuniltaan parvekkeelta.
Haaveilen myös abstraktimmista asioista. Kuten nyt vaikka siitä, että osaisin taivuttaa sanan abstrakti oikein ilman että minun täytyy miettiä asiaa. Tai siitä, että minä voisin päättää, että voisin tehdä töitä silloin kuin minulle sopii. Tai voisin valvoa silloin kun minulle sopii. Tai että poikani olisi hyväntuulinen aina. Koska tiedän miten hölmöjä nämä haaveeni ovat, en juuri uhraa niille aikaa. Miksi haaveilla jostakin, mikä ei ole mahdollista?
Sellaisia ne useimmat haaveet kuitenkin ovat. Haaveet tehdään aina subjektiivisesta lähtökohdasta. Joku ajattelee, että koska tämä olisi minulle hyvä, se olisi myös muille hyvä. Mutta ei asia niin mene. En minä voi päättää poikani puolesta, että hän pitää tästä leikistä, koska minä pidän siitä. Ihan niin kuin suomalainen kehitysapu ei voi päättää afrikkalaisten puolesta, että tämä koulutusmenetelmä on heille hyvä koska se toimii meillä. (Sivuhuomautuksena: Pitäisikö yrittää olla puuttumatta mahdollisimman tarkasti muiden asioihin?) Jos joku pyytää apua, saanko minä päättää, minkälaista apua minä tarjoan? Tottakai. Elämässä on kyse kompromisseista. Ja loputtomista totuuksista. Niitä on yhtä monta kuin olemassaolevia ihmisiäkin. On vain vähän kaikille samoja asioita, kuten matematiikka.
Minä olen äiti ja se minä olen nyt eniten. Olen myös avovaimo koska en ole naimisissa mutta suhteessa kuitenkin. Me olemme perhe. Yksikkö. Ja me katselemme maailmaa siitä näkökulmasta, mikä meille on ominta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti