Ei pysy äiti lapsensa kehityksen perässä. Yhtäkkiä tuo kiltti innokas tutkimusmatkailija on alkanut kiljua ja kirkua, suorastaan karjua. Ja aivan äkkiarvaamatta, ilman syytä, ajattelee äiti. Mutta eipä sitä tajua että jokin pikkiriikkinen, aivan vähäpätöiseltä tuntuva seikka voi aiheuttaa pienessä, kouliintumattomassa mielessä hirvittävän suuren pettymyksen. Joka tuntuu kaatavan koko maailman.
Tänään se oli suolapurkki. Oli kotiuduttu aamun pihaleikeistä ja syötiin lounasta ennen päiväunia. Ihmettelin, mitä melkein koko lautasellisen syönyt pikkumies yhtäkkiä kurottelee. Pöydällä ei ollut sillä suunnalla muuta kapistusta kuin sormisuolapurkki, ja päättelin, että hän haluaa sen. Selitin, että se on aikuisille, ei lapsille, ja siitäkös tämä suivaantui. Kirkui koko sen ajan, kun putsasin suun, siivosin jäljet, kiikutin makuuhuoneeseen, riisuin vaatteet, vein potalle, tämä pissasi, pesin pepun ja vein takaisin makuuhuoneeseen, laitoin uuden vaipan ja vaatteet päälle. Sen jälkeen silittelin sylissä ja selitin, että ei mitään hätää. Melkein olin alkanut itkeä jo itsekin.
Äitiys ja siihen liittyvä vastuu saavat kaikessa hienovaraisuudessaan mielen toisinaan temppuilemaan. Sitä alkaa herkästi miettiä, onko tämä normaalia vai onko tuossa kasvamassa jokin erityislapsi, joka vaatii erityishuomiota, josta tulee hankala ja jonka elämästä onneton. Pahimmassa tapauksessa hän kasvaa kieroon ja vahingoittaa viattomia ihmisiä heiluessaan koulussa aseen kanssa.
Ihan noin pitkälle en tänään ajatuksissani päässyt, mutta tosissani pohdin, onko tämä normaalia, teenkö kaiken oikein, ja ennen kaikkea reagoinko toisen pettymyksiin oikein. Olen yrittänyt olla pahimman karjumisen aikaan huomaamatta toisen kuohumista, ja sen laannuttua ottaa syliin, lohduttaa ja selittää mistä on kyse. Aina se ei ole mahdollista. Esimerkiksi silloin, kun ajan autoa ja toinen karjuu turvaistuimessaan rusinoiden loppumista naama Neuvostoliiton lipun värisenä sillä volyymillä jolla ikkunatkin rikkoutuvat.
Rusinoissa pidetään tauko.
Onneksi on vertaisryhmät. Menin heti kirjoittamaan facebookin suljettuun ryhmään kokemuksestani ja kysymään, onko muilla samanikäisten taaperoiden äideillä kiljukaula hoidettavanaan. Ja onhan heillä. Helpottavaa. Se on siis normaalia ja kuuluu tähän ikään.
Täytyy vaan yrittää muistaa, että tämä(kin) vaihe päättyy joskus ja alkaa seuraava. Jonka äiti sisäistää sitten tyylikkäästi akateemisen vartin myöhässä.
Tänään se oli suolapurkki. Oli kotiuduttu aamun pihaleikeistä ja syötiin lounasta ennen päiväunia. Ihmettelin, mitä melkein koko lautasellisen syönyt pikkumies yhtäkkiä kurottelee. Pöydällä ei ollut sillä suunnalla muuta kapistusta kuin sormisuolapurkki, ja päättelin, että hän haluaa sen. Selitin, että se on aikuisille, ei lapsille, ja siitäkös tämä suivaantui. Kirkui koko sen ajan, kun putsasin suun, siivosin jäljet, kiikutin makuuhuoneeseen, riisuin vaatteet, vein potalle, tämä pissasi, pesin pepun ja vein takaisin makuuhuoneeseen, laitoin uuden vaipan ja vaatteet päälle. Sen jälkeen silittelin sylissä ja selitin, että ei mitään hätää. Melkein olin alkanut itkeä jo itsekin.
Äitiys ja siihen liittyvä vastuu saavat kaikessa hienovaraisuudessaan mielen toisinaan temppuilemaan. Sitä alkaa herkästi miettiä, onko tämä normaalia vai onko tuossa kasvamassa jokin erityislapsi, joka vaatii erityishuomiota, josta tulee hankala ja jonka elämästä onneton. Pahimmassa tapauksessa hän kasvaa kieroon ja vahingoittaa viattomia ihmisiä heiluessaan koulussa aseen kanssa.
Ihan noin pitkälle en tänään ajatuksissani päässyt, mutta tosissani pohdin, onko tämä normaalia, teenkö kaiken oikein, ja ennen kaikkea reagoinko toisen pettymyksiin oikein. Olen yrittänyt olla pahimman karjumisen aikaan huomaamatta toisen kuohumista, ja sen laannuttua ottaa syliin, lohduttaa ja selittää mistä on kyse. Aina se ei ole mahdollista. Esimerkiksi silloin, kun ajan autoa ja toinen karjuu turvaistuimessaan rusinoiden loppumista naama Neuvostoliiton lipun värisenä sillä volyymillä jolla ikkunatkin rikkoutuvat.
Rusinoissa pidetään tauko.
Onneksi on vertaisryhmät. Menin heti kirjoittamaan facebookin suljettuun ryhmään kokemuksestani ja kysymään, onko muilla samanikäisten taaperoiden äideillä kiljukaula hoidettavanaan. Ja onhan heillä. Helpottavaa. Se on siis normaalia ja kuuluu tähän ikään.
Täytyy vaan yrittää muistaa, että tämä(kin) vaihe päättyy joskus ja alkaa seuraava. Jonka äiti sisäistää sitten tyylikkäästi akateemisen vartin myöhässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti