En oikeastaan koskaan ajatellut, että mitä sitten jos minusta tulee äiti. En liioin koskaan miettinyt, että tuleeko minusta ikinä äitiä. Mutta jossakin mieleni takahuoneessa ajattelin, että jos minusta joskus tulee äiti, toivoisin, että saisin pojan. Koska tähänastisen elämäni perusteella olen pannut merkille, että äidin ja pojan suhteessa on jotakin, mitä kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Eikä kuvitella.
Minä sain pojan. Olin kuullut, että äitiys ei ehkä heti paukahda iholle ja sieluun kokonaisvaltaisesti, että oma lapsi ei välttämättä heti tunnu vain ja ainoastaan omalta, että lastaan oppii ehkä rakastamaan vasta vähän ajan kuluttua. Minä kyllä rakastin heti ensisilmäyksellä odotettua poikaani, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä äitiys oikeastaan on. Olen kasvanut rooliini pikkuhiljaa, ja kaikki sujuu koko ajan paremmin ja luottavaisemmin.
Mutta silti tulee epäuskon hetkiä, olenko riittävän hyvä ja juuri oikeanlainen äiti lapselleni. Että en tukahduta hänen herkkyyttään ja luovuuttaan vaikka vain huomaamattani tai tee jotakin muuta peruuttamatonta. Tiedän, olen ollut äiti vasta yhden vuoden kaksi kuukautta ja 23 päivää, joten pohdintani saattavat olla hieman ennenaikaisia. Mutta ei ole turhaa väittää, että suhde alkaa rakentua ensisilmäyksestä ja -kosketuksesta lähtien.
Sain juuri loppuun Lionel Shriverin kirjoittaman kirjan Poikani, Kevin, jonka pohjalta tehdyn elokuvan olin nähnyt jo aikaisemmin. Kirja on kai ennen kaikkea tutkielma amerikkalaisten kouluampujien äitisuhteesta, mutta kyllä se on nähtävissä myös laajemmin tutkielmana äitiydestä ylipäätään. Lyhykäisesti kirjan kertoja pohtii pitkällä aikuisuuttaan miehensä kanssa, kannattaako heidän ryhtyä vanhemmiksi ja tehdä lapsi. Kun he lopulta saavat pojan, tämä hylkii äitinsä rintaa. Vastalauseeksi äiti alkaa hylkiä pientä vauvaansa. Tästä alkaa äidin ja pojan välinen sota, joka päättyy lopulta kertojan miehen ja tyttären (pojan isän ja siskon) sekä yhdeksän koulutoverin ja opettajan surmaamiseen.
Tätä tarkoitan, pienestä alkaa kaikki. Koko hienovarainen suhde muodostua ja rakentua, pikkuhiljaa, pala palalta. Ja missä kohdassa on ylitetty raja, että paluuta vilpittömyyteen ja luottamukseen ei enää ole?
En tietenkään itse pelkää pahinta, en mitään pahaa. Eihän muuten voisi koko äitiydestä ja omasta lapsesta nauttia lainkaan. Mutta on hyvä olla tietoinen ja valpas, minkälainen äiti - poika-suhteesta kehittyy. Jotta oma lapsi saisi ainakin kotoa hyvät eväät ja vahvan itseluottamuksen. Miksi muuten olisin lapsen edes halunnut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti