Nyt on tullut meikäläisen elämään sellainen kiire, joka tappaa alleen kaiken muun. Aika masentavaa äkkiseltään ajateltuna. Eilen pyöräilin kuntosalilta kotiin ja sen sijaan, että olisin päästänyt negatiivisuuteni valloilleen ja kiroillut jäistä maaperää ja tuomiopäivään saakka venyvää talvea, aloinkin puhua ääneen ajatuksiani. Että miksi on niin kumman VALJU olo.
Sellainen fiilis, että tekisi mieli olla jossakin muualla, täyttää elämä muunlaisilla asioilla, tavoitella ylipäätään muutosta, jotta tämä perustympeys väistyisi. En ole mielestäni mikään synkkämielinen valittaja, mutta nyt huomaan, että ajatukseni muista ihmisistä, ympäröivästä maailmasta, mutta etenkin muista ihmisistä ovat perin mustia. Autolla ajaessa sisäinen natsini pääsee valloilleen, kun kiroan kaikki muut kuskit. Eikä muutenkaan mene sen paremmin.
Hermot ovat kireällä kuin jousi, enkä pysty hallitsemaan niitä edes poikani edessä. En kestä pienintäkään itkua, vaikerrusta, valitusta tai poikkipuolista äännähdystäkään edes hänen suustaan. Tuorein esimerkki on eiliseltä, kun olimme menossa kaksin vauvauintiin. Alkumatkasta poika alkoi itkeä tuhertaa, kun ei saanut toista lapasta kädestään pois ja joutui istumaan kuumissaan turvaistuimessaan. Minulta paloi käämi heti. Aloin tiuskia ja säksättää tyyliin "mikä nyt taas on huonosti sulle ei mikään koskaan kelpaa mitään muuta et osaa tehdä kuin kitistä ja kiukutella en tule kanssasi uimaan enää IKINÄ". Poika on 1v10kk. Tuli itku, äidiltä.
Tunsin itseni ihan kaameaksi. Mitä poika oppii äidiltään, joka suuttuu, kun hän ei saa toista tumppua kädestään pois. Poika ei osaa vielä puhua muutamaa sanaa enempää, joten eipä hänellä ollut muita keinoja kertoa ongelmastaan kuin kitistä. Olen aivan kohtuuton ja epälooginen kasvattaja, ainakin välillä. En pysty pitämään hermojani kurissa, kun lapsi kitisee.
Pyöräillessäni mietin, miksi minua suoraan sanoen vituttaa kaikki. Vaikka mikään ei ole huonosti. En suostu ajattelemaan, että syynä olisivat hormonit, odotanhan pojalleni pikkusisarusta. Tosin siitäkään en uskalla iloita enkä viedä ajatusta pitemmälle, ennen kuin omin silmin näen, kasvaako sisälläni elämä.
Palaan viime aikojen mieliaiheeseeni, aikaan. Minulla on liian kiire, jotta ehtisin antaa tarpeeksi aikaa itselleni ja pojalleni, miehestä puhumattakaan. Sitten kun ei ehdi tehdä kaikkea, mitä pitäisi saati haluaisi, alkaa ottaa aivoon. Tulee sellainen olo, että aika menee hukkaan. En osaa enää edes ajatella ja hahmottaa ajatuksiani. Elän suoritusputkessa. Tähän on tultava piste tai minusta tulee se kiikkustuolissa katkerana potkutteleva mummeli, joka miettii, että niin vaan se elämä meni enkä mitään kerinnyt tehdä.
Mutta hyvänen aika, minähän teen! Nytkin yhtä lasta. Eikö se jos mikä ole arvokasta. On, tietenkin. Tämä on suoritusyhteiskunnan aikaansaamaa itsepetosta. Näen mainoksissa, mediassa, somessa kuvia ja tarinoita, jotka saavat minussa aikaan reaktion, että minun elämässäni ei tapahdu mitään - ainakaan jos vertaan sitä muiden kiiltäväkylkisiin ja vauhdikkaisiin elämiin. Tai siis sellaisiin mielikuviin, joita muut haluavat elämistään luoda.
Virhe numero yksi: Älä nyt hyvä ihminen vertaa itseäsi muihin. Virhe numero kaksi: Keskity tähän hetkeen äläkä mieti, mistä kaikesta jäät paitsi. Ja kolme: ole nyt armollinen itsellesi ja ennen kaikkea lapsellesi, ettei hänestä kasva tällaista hullua suorittajaa, jolle ei koskaan mikään riitä.
Sellainen fiilis, että tekisi mieli olla jossakin muualla, täyttää elämä muunlaisilla asioilla, tavoitella ylipäätään muutosta, jotta tämä perustympeys väistyisi. En ole mielestäni mikään synkkämielinen valittaja, mutta nyt huomaan, että ajatukseni muista ihmisistä, ympäröivästä maailmasta, mutta etenkin muista ihmisistä ovat perin mustia. Autolla ajaessa sisäinen natsini pääsee valloilleen, kun kiroan kaikki muut kuskit. Eikä muutenkaan mene sen paremmin.
Hermot ovat kireällä kuin jousi, enkä pysty hallitsemaan niitä edes poikani edessä. En kestä pienintäkään itkua, vaikerrusta, valitusta tai poikkipuolista äännähdystäkään edes hänen suustaan. Tuorein esimerkki on eiliseltä, kun olimme menossa kaksin vauvauintiin. Alkumatkasta poika alkoi itkeä tuhertaa, kun ei saanut toista lapasta kädestään pois ja joutui istumaan kuumissaan turvaistuimessaan. Minulta paloi käämi heti. Aloin tiuskia ja säksättää tyyliin "mikä nyt taas on huonosti sulle ei mikään koskaan kelpaa mitään muuta et osaa tehdä kuin kitistä ja kiukutella en tule kanssasi uimaan enää IKINÄ". Poika on 1v10kk. Tuli itku, äidiltä.
Tunsin itseni ihan kaameaksi. Mitä poika oppii äidiltään, joka suuttuu, kun hän ei saa toista tumppua kädestään pois. Poika ei osaa vielä puhua muutamaa sanaa enempää, joten eipä hänellä ollut muita keinoja kertoa ongelmastaan kuin kitistä. Olen aivan kohtuuton ja epälooginen kasvattaja, ainakin välillä. En pysty pitämään hermojani kurissa, kun lapsi kitisee.
Pyöräillessäni mietin, miksi minua suoraan sanoen vituttaa kaikki. Vaikka mikään ei ole huonosti. En suostu ajattelemaan, että syynä olisivat hormonit, odotanhan pojalleni pikkusisarusta. Tosin siitäkään en uskalla iloita enkä viedä ajatusta pitemmälle, ennen kuin omin silmin näen, kasvaako sisälläni elämä.
Palaan viime aikojen mieliaiheeseeni, aikaan. Minulla on liian kiire, jotta ehtisin antaa tarpeeksi aikaa itselleni ja pojalleni, miehestä puhumattakaan. Sitten kun ei ehdi tehdä kaikkea, mitä pitäisi saati haluaisi, alkaa ottaa aivoon. Tulee sellainen olo, että aika menee hukkaan. En osaa enää edes ajatella ja hahmottaa ajatuksiani. Elän suoritusputkessa. Tähän on tultava piste tai minusta tulee se kiikkustuolissa katkerana potkutteleva mummeli, joka miettii, että niin vaan se elämä meni enkä mitään kerinnyt tehdä.
Mutta hyvänen aika, minähän teen! Nytkin yhtä lasta. Eikö se jos mikä ole arvokasta. On, tietenkin. Tämä on suoritusyhteiskunnan aikaansaamaa itsepetosta. Näen mainoksissa, mediassa, somessa kuvia ja tarinoita, jotka saavat minussa aikaan reaktion, että minun elämässäni ei tapahdu mitään - ainakaan jos vertaan sitä muiden kiiltäväkylkisiin ja vauhdikkaisiin elämiin. Tai siis sellaisiin mielikuviin, joita muut haluavat elämistään luoda.
Virhe numero yksi: Älä nyt hyvä ihminen vertaa itseäsi muihin. Virhe numero kaksi: Keskity tähän hetkeen äläkä mieti, mistä kaikesta jäät paitsi. Ja kolme: ole nyt armollinen itsellesi ja ennen kaikkea lapsellesi, ettei hänestä kasva tällaista hullua suorittajaa, jolle ei koskaan mikään riitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti