Työssäkäyntiä on nyt takana kaksi kuukautta ja rapiat. Olen tottunut rytmiin, ja poikani menee innokkaana hoitoon niinä päivinä, kun hoidolle on tarve. Itse kamppailen ajatusten kanssa, jotka vaativat minua tilille mielekkyydestä myydä kallisarvoista aikaani jollekin muulle kuin sille, jolla oikeasti on merkitystä.
Työ on maassamme pyhä, kuten niin monessa muussakin länsimaassa, jonka logiikka perustuu tuottavuuteen ja markkinatalouteen. HS julkaisi napakan kolumnin aiheesta, jota minäkin mielessäni niin usein pyörittelen. Onko järkeä siinä, että vuorokaudesta kaikkiaan yhdeksän tuntia menee jossakin muualla kuin perheen kanssa. Se on jopa yli kolmannes. Kun uneen sopii varata lähes samanpituinen aika, jotta jaksaa suoriutua velvoitteistaan (jotka lähes kaikki koskevat työtä, sinne kulkemista ja muun elämän järjestämistä siten, että työnteko onnistuu), jäljelle jää naurettavan lyhyt aika itselle ja perheelle. Kun olen neljänä päivänä valtaosan päivästä muualla kuin poikani kanssa, on kovin hankala selittää syitä tarpeelle huolehtia myös omasta itsestään. Että minun pitäisi päästä säännöllisesti pitämään huolta kunnostani. Jos menen töistä suoraan urheilemaan, minulle jää ehkä tunti iltaa kohden yhteistä aikaa poikani kanssa. Idiotismia, sanon minä. Onneksi teen vain nelipäiväistä viikkoa osittaisen hoitovapaan ansiosta.
Suomessa työ on niin pyhä, että täällä ei ymmärretä muuta kuin sataprosenttinen antautuminen työn jumalalle. Muualla Euroopassa ollaan armollisempia: pienten lasten vanhemmat, opiskelijat tai osatyökykyiset voivat antaa oman panoksensa hieman pienemmällä volyymillä, tekemällä lyhyempää päivää vain osan työviikosta. Minä haluaisin itse päättää elämästäni enemmän. En halua myydä itseäni yhteiskunnalle, koska henkilökohtaisessa vaa'assani painavat muut asiat työtä enemmän. Koska kuitenkin olen mielessäni sopeutunut ajatukseen, että minä ja perheeni vietämme elämämme Suomessa (monestakin syystä), olen alkanut pohtia vaihtoehtoisia tapoja elää. Olen onneksi alalla, jossa freelancerius on mahdollista. Jos työnteon voisi toteuttaa pääpiirteittäin kotoa käsin, jo työmatkoihin kuluva aika säästyisi. Toistaiseksi minut on pitänyt etäällä oman itseni herruudesta epävarmuus ja epäsäännöllisyys, ja tietysti taloudelliset seikat. Minun kannattaa pysytellä vakityöpaikassani, kun lapsiluku ei ole vielä täysi ja äitiystuet määräytyvät kohtalaisen kuukausiansioni mukaan.
Elämä on valintoja. Tässä tapauksessa valintaa määrittää se, miten haluan aikani jakaa. Tällä hetkellä liikaa aikaa kuluu työn ympärillä, siis sellaisen työn, jota teen vain ansaitakseni elantoa. Jos tyytyy vähempään materiaan, aikaa jää enemmän. Eikä se tarkoita yhteiskunnan tukien varaan jäämistä vaan järkevämpää työntekoa, joka sopisi ajallisesti ja määrällisesti paremmin tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni. Uskon, että moni muu ajattelee samoin.
Työ on maassamme pyhä, kuten niin monessa muussakin länsimaassa, jonka logiikka perustuu tuottavuuteen ja markkinatalouteen. HS julkaisi napakan kolumnin aiheesta, jota minäkin mielessäni niin usein pyörittelen. Onko järkeä siinä, että vuorokaudesta kaikkiaan yhdeksän tuntia menee jossakin muualla kuin perheen kanssa. Se on jopa yli kolmannes. Kun uneen sopii varata lähes samanpituinen aika, jotta jaksaa suoriutua velvoitteistaan (jotka lähes kaikki koskevat työtä, sinne kulkemista ja muun elämän järjestämistä siten, että työnteko onnistuu), jäljelle jää naurettavan lyhyt aika itselle ja perheelle. Kun olen neljänä päivänä valtaosan päivästä muualla kuin poikani kanssa, on kovin hankala selittää syitä tarpeelle huolehtia myös omasta itsestään. Että minun pitäisi päästä säännöllisesti pitämään huolta kunnostani. Jos menen töistä suoraan urheilemaan, minulle jää ehkä tunti iltaa kohden yhteistä aikaa poikani kanssa. Idiotismia, sanon minä. Onneksi teen vain nelipäiväistä viikkoa osittaisen hoitovapaan ansiosta.
Suomessa työ on niin pyhä, että täällä ei ymmärretä muuta kuin sataprosenttinen antautuminen työn jumalalle. Muualla Euroopassa ollaan armollisempia: pienten lasten vanhemmat, opiskelijat tai osatyökykyiset voivat antaa oman panoksensa hieman pienemmällä volyymillä, tekemällä lyhyempää päivää vain osan työviikosta. Minä haluaisin itse päättää elämästäni enemmän. En halua myydä itseäni yhteiskunnalle, koska henkilökohtaisessa vaa'assani painavat muut asiat työtä enemmän. Koska kuitenkin olen mielessäni sopeutunut ajatukseen, että minä ja perheeni vietämme elämämme Suomessa (monestakin syystä), olen alkanut pohtia vaihtoehtoisia tapoja elää. Olen onneksi alalla, jossa freelancerius on mahdollista. Jos työnteon voisi toteuttaa pääpiirteittäin kotoa käsin, jo työmatkoihin kuluva aika säästyisi. Toistaiseksi minut on pitänyt etäällä oman itseni herruudesta epävarmuus ja epäsäännöllisyys, ja tietysti taloudelliset seikat. Minun kannattaa pysytellä vakityöpaikassani, kun lapsiluku ei ole vielä täysi ja äitiystuet määräytyvät kohtalaisen kuukausiansioni mukaan.
Elämä on valintoja. Tässä tapauksessa valintaa määrittää se, miten haluan aikani jakaa. Tällä hetkellä liikaa aikaa kuluu työn ympärillä, siis sellaisen työn, jota teen vain ansaitakseni elantoa. Jos tyytyy vähempään materiaan, aikaa jää enemmän. Eikä se tarkoita yhteiskunnan tukien varaan jäämistä vaan järkevämpää työntekoa, joka sopisi ajallisesti ja määrällisesti paremmin tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni. Uskon, että moni muu ajattelee samoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti