Mitä minulle kuuluu?

Blogin pitämisessä on ollut pitkä tauko. Sinä aikana on ehtinyt tulla kesä, Suomeenkin. Töitä on jäljellä enää kolmisen kuukautta, ennen kuin äitiysloma numero kaksi alkaa. Ensimmäinen raskaus oli uutta ja jännittävää, eikä minulla ollut oikein minkäänlaista käsitystä, minkälaista vauvanhoito on, miltä äitiys tuntuu ja niin edelleen.

Nyt olen oppinut vastuuta ja kasvanut äitiyteenkin, nautin lapsestani ja kiukustun hänen uhmaansa aina silloin tällöin. En soimaa itseäni enää niin herkästi enkä yritä olla superäiti, mutta uskon olevani paras mahdollinen äiti kuitenkin.

Nyt en kuitenkaan enää millään jaksaisi odottaa 4,5 kuukautta, että raskaus tulee päätepisteeseensä ja vauva syntyy. Haluaisin voida urheilla ja huoltaa kehoani täysillä. Haluaisin pitää itseni timmissä kunnossa. Haluaisin pukeutua kaikkiin vaatteisiini ja katsoa itseäni peiliin ilman että alati paisuva ulkomuotoni ottaa päähän. Kesä on vasta aluillaan. Toisaalta olen jo hyväksynyt, että raskaana ollessa on asetettava itsensä taka-alalle ja ajateltava mahassa kasvavan vauvan parasta. Ensi kesänä voin jo haaveilla osallistuvani juoksukisoihin tai nauttivani parvekkeella lasin viiniä. Ehtii sitä, tiedän. Olen siinä uskossa, että tämä raskaus on minun viimeiseni. Jos olisin ryhtynyt lapsentekoon aikaisemmin, tilanne olisi ehkä toinen. Omassa lapsuudenkodissani oli kolme lasta, tosin kaksi vanhempaa oli tehty niin paljon aikaisemmin, ettei heistä kuopukselle juuri seuraa ollut. Omille lapsilleni tulee ikäeroa 2 vuotta 5 kuukautta, mistä olen onnellinen. Ainakaan he eivät joudu koskaan leikkimään yksin.

Nyt minulla ei ole enää epämääräisiä kuvitelmia vauvanhoidosta (katselen suloista nukkuvaa vauvaa ja hoitelen sitä silloin kun olen sillä tuulella), vaan tiedän, minkälaista työtä se on yöheräämisineen, imetysongelmineen ja selittämättömien itkujen kestämisineen. Minua suorastaan hirvittää, miten selviydyn kahdesta lapsesta, joista toinen luonnollisesti tulee takaisin kotihoitoon äitiysloman alussa. Poikani on viihtynyt ennenkuulumattoman hienosti perhepäivähoidossa, ja minua mietityttää, miten pystyn tarjoamaan samanlaisia virikkeitä hänelle kotona. Hän kaivannee myös ikäistään seuraa, mutta olen ajatellut ratkaista ongelman hyödyntämällä kaupungin järjestämää puistotätitoimintaa. Lähellämme on puisto, jossa puistotädit leikittävät lapsia arkisin kello 9 - 12. Kärrään pojan sinne, teen sillä välin vaunulenkin vauvan kanssa ja saan itsekin liikuntaa. 

Vauva syntyy lokakuussa, eikä minulla ole ruusunpunaisia harhakuvitelmia tulevasta arjesta. Mutta samanaikaisesti pystyn ajattelemaan, että minä selviän siitä kunnialla, aivan samalla tavoin kuin olen tähänkin asti selvinnyt. Tärkeintä on, että lapset saavat olla kotona ja lähelläni. Yksi vuosi = vauvavuosi on hyvin lyhyt aika ihmisen elämässä. Ensimmäisen lapsen vauvavuosi meni opetellessa ja panikoidessa, mutta jos kaikki menee hyvin ja kuopus on yhtä terve ja virheetön kuin isoveljensä, minulla jää hieman aikaa nauttiakin siitä.

Olen viihtynyt töissäkin hyvin, mikä saattaa johtua osittain siitä, että tiedän tämän jakson tulevan pian päätökseensä ja uuden vaiheen odottavan aivan kulman takana. Töissä tunnelmat tulevaisuudesta eivät ole kovin luottavaiset, ja äitiyslomalla minä voin samalla miettiä, mitä muuta haluaisin elämässäni tehdä. Jotain muutakin kuin tätä, se on selvä.

Olen yrittänyt kuulostella, mitä minulle kuuluu. Mitkä asiat herättävät minussa tunteita ja ajatuksia, mistä olen kiinnostunut. Vastauksen antaminen on ollut yllättävän vaikeaa. Minulla on elämässäni nyt niin paljon väistämättömiä velvollisuuksia, että en ole ehtinyt syventyä omaan sielunmaailmaani kunnolla pitkään aikaan. Toisaalta elämä on ollut sen vuoksi viime aikoina melko kepeääkin. 

Sen olen ainakin ymmärtänyt, että kun uskon minulle tärkeään asiaan tarpeeksi vahvasti, minun tulee seurata vaistoani eikä antaa muiden epäilevien kommenttien lannistaa itseäni. Murheiden aiheet elämässäni ovat tällä hetkellä hyvin vähäiset, ja se on hienoa huomata.

On hyvä että on kesä. Rakastan vihreää ja sen tuoksua.

Kesä tekee minut erityisen iloiseksi.

Kiire elää

Nyt on tullut meikäläisen elämään sellainen kiire, joka tappaa alleen kaiken muun. Aika masentavaa äkkiseltään ajateltuna. Eilen pyöräilin kuntosalilta kotiin ja sen sijaan, että olisin päästänyt negatiivisuuteni valloilleen ja kiroillut jäistä maaperää ja tuomiopäivään saakka venyvää talvea, aloinkin puhua ääneen ajatuksiani. Että miksi on niin kumman VALJU olo.

Sellainen fiilis, että tekisi mieli olla jossakin muualla, täyttää elämä muunlaisilla asioilla, tavoitella ylipäätään muutosta, jotta tämä perustympeys väistyisi. En ole mielestäni mikään synkkämielinen valittaja, mutta nyt huomaan, että ajatukseni muista ihmisistä, ympäröivästä maailmasta, mutta etenkin muista ihmisistä ovat perin mustia. Autolla ajaessa sisäinen natsini pääsee valloilleen, kun kiroan kaikki muut kuskit. Eikä muutenkaan mene sen paremmin.

Hermot ovat kireällä kuin jousi, enkä pysty hallitsemaan niitä edes poikani edessä. En kestä pienintäkään itkua, vaikerrusta, valitusta tai poikkipuolista äännähdystäkään edes hänen suustaan. Tuorein esimerkki on eiliseltä, kun olimme menossa kaksin vauvauintiin. Alkumatkasta poika alkoi itkeä tuhertaa, kun ei saanut toista lapasta kädestään pois ja joutui istumaan kuumissaan turvaistuimessaan. Minulta paloi käämi heti. Aloin tiuskia ja säksättää tyyliin "mikä nyt taas on huonosti sulle ei mikään koskaan kelpaa mitään muuta et osaa tehdä kuin kitistä ja kiukutella en tule kanssasi uimaan enää IKINÄ". Poika on 1v10kk. Tuli itku, äidiltä.

Tunsin itseni ihan kaameaksi. Mitä poika oppii äidiltään, joka suuttuu, kun hän ei saa toista tumppua kädestään pois. Poika ei osaa vielä puhua muutamaa sanaa enempää, joten eipä hänellä ollut muita keinoja kertoa ongelmastaan kuin kitistä. Olen aivan kohtuuton ja epälooginen kasvattaja, ainakin välillä. En pysty pitämään hermojani kurissa, kun lapsi kitisee.

Pyöräillessäni mietin, miksi minua suoraan sanoen vituttaa kaikki. Vaikka mikään ei ole huonosti. En suostu ajattelemaan, että syynä olisivat hormonit, odotanhan pojalleni pikkusisarusta. Tosin siitäkään en uskalla iloita enkä viedä ajatusta pitemmälle, ennen kuin omin silmin näen, kasvaako sisälläni elämä.

Palaan viime aikojen mieliaiheeseeni, aikaan. Minulla on liian kiire, jotta ehtisin antaa tarpeeksi aikaa itselleni ja pojalleni, miehestä puhumattakaan. Sitten kun ei ehdi tehdä kaikkea, mitä pitäisi saati haluaisi, alkaa ottaa aivoon. Tulee sellainen olo, että aika menee hukkaan. En osaa enää edes ajatella ja hahmottaa ajatuksiani. Elän suoritusputkessa. Tähän on tultava piste tai minusta tulee se kiikkustuolissa katkerana potkutteleva mummeli, joka miettii, että niin vaan se elämä meni enkä mitään kerinnyt tehdä.

Mutta hyvänen aika, minähän teen! Nytkin yhtä lasta. Eikö se jos mikä ole arvokasta. On, tietenkin. Tämä on suoritusyhteiskunnan aikaansaamaa itsepetosta. Näen mainoksissa, mediassa, somessa kuvia ja tarinoita, jotka saavat minussa aikaan reaktion, että minun elämässäni ei tapahdu mitään - ainakaan jos vertaan sitä muiden kiiltäväkylkisiin ja vauhdikkaisiin elämiin. Tai siis sellaisiin mielikuviin, joita muut haluavat elämistään luoda.

Virhe numero yksi: Älä nyt hyvä ihminen vertaa itseäsi muihin. Virhe numero kaksi: Keskity tähän hetkeen äläkä mieti, mistä kaikesta jäät paitsi. Ja kolme: ole nyt armollinen itsellesi ja ennen kaikkea lapsellesi, ettei hänestä kasva tällaista hullua suorittajaa, jolle ei koskaan mikään riitä.

Myyn aikaani

Työssäkäyntiä on nyt takana kaksi kuukautta ja rapiat. Olen tottunut rytmiin, ja poikani menee innokkaana hoitoon niinä päivinä, kun hoidolle on tarve. Itse kamppailen ajatusten kanssa, jotka vaativat minua tilille mielekkyydestä myydä kallisarvoista aikaani jollekin muulle kuin sille, jolla oikeasti on merkitystä.

Työ on maassamme pyhä, kuten niin monessa muussakin länsimaassa, jonka logiikka perustuu tuottavuuteen ja markkinatalouteen. HS julkaisi napakan kolumnin aiheesta, jota minäkin mielessäni niin usein pyörittelen. Onko järkeä siinä, että vuorokaudesta kaikkiaan yhdeksän tuntia menee jossakin muualla kuin perheen kanssa. Se on jopa yli kolmannes. Kun uneen sopii varata lähes samanpituinen aika, jotta jaksaa suoriutua velvoitteistaan (jotka lähes kaikki koskevat työtä, sinne kulkemista ja muun elämän järjestämistä siten, että työnteko onnistuu), jäljelle jää naurettavan lyhyt aika itselle ja perheelle. Kun olen neljänä päivänä valtaosan päivästä muualla kuin poikani kanssa, on kovin hankala selittää syitä tarpeelle huolehtia myös omasta itsestään. Että minun pitäisi päästä säännöllisesti pitämään huolta kunnostani. Jos menen töistä suoraan urheilemaan, minulle jää ehkä tunti iltaa kohden yhteistä aikaa poikani kanssa. Idiotismia, sanon minä. Onneksi teen vain nelipäiväistä viikkoa osittaisen hoitovapaan ansiosta.

Suomessa työ on niin pyhä, että täällä ei ymmärretä muuta kuin sataprosenttinen antautuminen työn jumalalle. Muualla Euroopassa ollaan armollisempia: pienten lasten vanhemmat, opiskelijat tai osatyökykyiset voivat antaa oman panoksensa hieman pienemmällä volyymillä, tekemällä lyhyempää päivää vain osan työviikosta. Minä haluaisin itse päättää elämästäni enemmän. En halua myydä itseäni yhteiskunnalle, koska henkilökohtaisessa vaa'assani painavat muut asiat työtä enemmän. Koska kuitenkin olen mielessäni sopeutunut ajatukseen, että minä ja perheeni vietämme elämämme Suomessa (monestakin syystä), olen alkanut pohtia vaihtoehtoisia tapoja elää. Olen onneksi alalla, jossa freelancerius on mahdollista. Jos työnteon voisi toteuttaa pääpiirteittäin kotoa käsin, jo työmatkoihin kuluva aika säästyisi. Toistaiseksi minut on pitänyt etäällä oman itseni herruudesta epävarmuus ja epäsäännöllisyys, ja tietysti taloudelliset seikat. Minun kannattaa pysytellä vakityöpaikassani, kun lapsiluku ei ole vielä täysi ja äitiystuet määräytyvät kohtalaisen kuukausiansioni mukaan.

Elämä on valintoja. Tässä tapauksessa valintaa määrittää se, miten haluan aikani jakaa. Tällä hetkellä liikaa aikaa kuluu työn ympärillä, siis sellaisen työn, jota teen vain ansaitakseni elantoa. Jos tyytyy vähempään materiaan, aikaa jää enemmän. Eikä se tarkoita yhteiskunnan tukien varaan jäämistä vaan järkevämpää työntekoa, joka sopisi ajallisesti ja määrällisesti paremmin tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni. Uskon, että moni muu ajattelee samoin.

Jos pelkää totuutta, tuhoutuu

Työt alkoivat vuoden alussa. Olen siis ollut jälleen kuukauden osa työelämää. Teen tosin vajaata viikkoa, ainoastaan 30 tuntia, joten minulla on kolmipäiväinen viikonloppu. Kumma miten kolme on niin paljon enemmän kuin kaksi.

Kuukauden aikana minulle on selkiytynyt, että sen vajaan kahden vuoden aikana, jolloin olin poissa, moni asia on muuttunut parempaan, mutta muutama asia huonompaan suuntaan. Siksi päätökseni on entisestään vahvistunut, että eteenpäin on mentävä. Ensimmäinen askel tapahtuu saman työyhteisön sisällä, kun siirryn keväällä toiseen tehtävään. Olen siitä melko lailla innoissani, sillä ainakin toistaiseksi uudessa haasteessa saan toteuttaa juuri sellaisia juttuja, joista nautin. Nelipäiväinen viikkoni tosin venyy luultavasti viideksi päiväksi ja joudun itsekin venymään. Mutta se kestää vain kaksi kuukautta. Sitten on aika ajatella muuta.

Laadin työhakemuksia, äsken ensimmäisen ihan tosissani. Jos töissä ottaa päähän melko mitättömät asiat eikä mikään muutu, on parempi nostaa kytkintä. Moni muu on jo nostanut, osa vapaaehtoisesti, osa ei, mutta suurimmalla osalla on käynyt paremmin kun lähtivät. Ajattelen niin, että tämä on kuitenkin vain minun ainut elämäni, eikä sitä sovi tuhlata.

Oma ihana kultainen pikkuiseni on niin reipas, ettei minulla ole hänestä lainkaan huolta. Hän käy perhepäivähoidossa, joskin vain muutamana päivänä viikossa, koska isänsä on hänen kanssaan usein kotona arkivapaista tai iltavuoroistaan johtuen. Mutta niinä päivinä, kun poikani hoitoon menee, hän menee sinne reippaasti ja intoa puhkuen. Hoitotäti ei väsy kehumasta, kuinka reipas hän on. Ja minä tietysti pakahdun. Ihmettelen, miten tämä kaikki menee näin hienosti.

Toki täällä kotosalla orastava uhmaikä alkaa pilkistää, toisina hetkinä voimakkaammin. Mutta en ole lannistunut, eikä minua pelota tuleva. Poikani on kuitenkin perusluonteeltaan kiltti ja tottelevainen, vaikka välillä oma tahto onkin voimakas. Ja vaikka olenkin tarvittaessa tiukka, olen johdonmukainen ja lempeä. Eikä minulla ole aikomustakaan nujertaa omaa tahtoa kokonaan.

Sellainen mukava, jännittävä kutina on, että odotettavissa on kivoja juttuja. Kunhan uskaltaa.

Selkääni on tatuoitu lause sanskriitin kielellä: Jos pelkää totuutta, tuhoutuu.
Sen painan entistäkin kovemmin mieleeni.

Trainspotting.

Hiljaisuus (ja AIKA!) on kultaa

Toteutan ilmeisesti vanhaa viisautta blogini kirjoittamisessa. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa (lue: asiaa), kannattaa pysytellä vaiti. Hiljaisuus on kultaa ja niin edelleen.
Vaiti pysyttelemiseni johtunee tässä tapauksessa kuitenkin siitä, että lopun ajan ennen työhönpaluuta olen halunnut viettää tiiviisti poikani kanssa, aina kuin mahdollista. Yksi ajanjakso on tulossa vääjämättä loppuun, minun ensimmäinen siivuni kotiäitinä.

Lisäksi minulle on edelleen epäselvää, kenelle näitä tekstejä oikeastaan kirjoitankaan. Itselleni, jollekin tutulleni, jonka kuvittelen blogini ääreen eksyneen, vai kasvottomalle yleisölle, joka ajautuu tekstieni pariin omituisten hakusanayhdistelmien perusteella googlen kautta. Ja koska mitään tekaistuakaan en osaa blogiini kirjoittaa, olen pysytellyt silkassa totuudessa, omassani tosin. Silti tietty itsesuojeluvaisto pitää sormiani kurissa, kun ne näppäimistöllä lentävät. Ihan kaikkea ei ole tarpeen kertoa, läheskään kaikkea edes.

Tästä on muotoutunut esikoisäidin ajatuksia tallentava blogi, johon olen kirjoitellut harvakseltaan, silloin kun on tuntunut siltä. Nyt olen palaamassa takaisin työelämään, tosin työ itsessään näyttää kotiäitijakson jälkeen aivan toiselta, paljon merkityksettömältä, johon en niin paljon aikaani haluaisi tuhlata. Siksi tämä kotona lapsen kanssa oleminen on myös opettanut minulle, missä suhteessa asiat merkityksineen elämässäni näen, mihin kannattaa paneutua ja mistä voi hieman tinkiä. Tulevaisuudessa haluan järjestää elämäni niin, että kulutan aikaani vain sellaisiin asioihin, jotka oikeasti tuntuvat tärkeiltä. Olen tehnyt päätöksiä, ja se tuntuu tosiaankin erinomaisen hyvältä.

Vielä ei ole aika syventyä pohtimaan, kuinka hirmuisen paljon elämäni on muuttunut - sanotaan nyt vaikka viiden viime vuoden aikana. Mutta on se. Kokonaisen elämän verran. Samaan elämään mahtuu tuhansia vaiheita erilaisine nyansseineen, ja kaikki ovat minua, minusta lähtöisin. Muistot ovat erittäin tärkeitä, rakkaita, ja tietoisuus siitä, että minä olen ne elänyt. Kyllä vaan elämä on melkoisen auvoista, omani nimittäin. Vuoden lopussa tällainen kulunut herkistely sallittakoon.

Päättäväistä Uutta Vuotta!

Hoitovapaa loppuu

Nyt on tultu siihen pisteeseen, että hoitovapaata on jäljellä enää muutama viikko. Menen takaisin töihin heti vuoden alussa. Onneksi olen saanut sovittua niin, että teen nelipäiväistä viikkoa, joten minulla on kolme kokonaista päivää pikkumiehen kanssa viikoittain. Mutta ottaa se koville.

Nautin päivä päivältä enemmän poikani kanssa touhuamisesta, kun hän kasvaa ja kehittyy ja hänen kanssaan voi touhuta kaikenlaista. Äitiysloma ja hoitovapaa eivät ole olleet minulle lähimainkaan vieraantumista aikuiselämästäni, se on ollut hieno vaihe elämässäni. Olen viettänyt poikani kanssa niin aktiivista elämää ja sukeltanut uuteen elämäntilanteeseen niin innoissani, etten ole kokenut sitä mitenkään tylsäksi tai "tyhmentäväksi", kuten moni sanoo. Olin elänyt ennen lapsen saantia niin kauan aikuiselämää, hyvin hedonistista ja itsekeskeistä arkea, että muutos on tehnyt minulle ainoastaan hyvää. Olen oppinut vaikka mitä.

Siksi onkin kamala ajatus, että pian joku vieras aikuinen viettää poikani kanssa enemmän aikaa kuin minä. Käytännössä kasvattaa tätä. Minusta se on suorastaan sairasta. Samalla tavoin kuin eläinemo huolehtii poikasistaan, ihmisen kuuluisi pystyä järjestämään jälkikasvunsa hoito. Kyllähän minä nyt tunnen oman lapseni parhaiten ja osaan toimia hänen parhaakseen. Yhteiskunta on muuttunut käsittämättömäksi.

Poika on vielä niin pienikin, vasta 1 vuotta ja 7,5 kuukautta, sitten kun hänet perhepäivähoitajalle vien. Tiedän, että asiat alkavat luistaa ja sopeudumme molemmat, mutta on se silti haikeaa, kun yksi vaihe on tullut tiensä päähän.

Lumileikkejä

Haluaisin sitäpaitsi pojalle jo seuraa, mutta tällä kertaa se ei olekaan niin helposti tehty kuin sanottu. Poikahan sai alkunsa kertalaakista, mutta nyt kierukanpoistosta on jo yli neljä kuukautta ja joka kuukausi petyn uudestaan... Ehkä ihan hyvä että minun on pakko oppia malttamaan ja nöyrtymään, mutta silti. Vauvakuume on kova, eikä minulla sellaista ole koskaan ollut ennen. Sitten kun se ihme tapahtuu, että alan taas odottaa, sitä osaa kyllä arvostaa.

Oma napa on ihme

Ennen arjensietokykyni oli melko puhtaasti nolla. Minun oli vaikea viihtyä kotona (sinkkuna) itsekseni ja puuhastella ihan tavallisia asioita. Kun tarkemmin muistelen, samaa ongelmaa taisi esiintyä ensimmäisessä pitkässä suhteessani parinkympin iässä. Elämän olisi pitänyt räiskyä ja tuntua koko ajan ja täysillä. Tuntui siltä, että jos on tavallisen arkisia päiviä, elämä valuu hukkaan.

Kyllähän minä sen jo vuosia sitten ymmärsin, että jos jyrisisi koko ajan, se alkaisi tuntua tavanomaiselta eivätkä oikeat herkkuhetket enää erottuisi normista. Mutta silti. Yksin oli kovin hankala tehdä esimerkiksi ruoanlaitosta merkityksellistä. Tai television katselusta. Tai mistä tahansa kotona tapahtuvasta. (Happiness is real only when shared.) Niinpä minä sitten eli liitämällä. Työn lisäksi sosiaalista elämää oli niin että edelleen hengästyttää, kun sitä ajattelen.

Nyt, kun elämä on runsaan puolentoista vuoden ajan keskittynyt pääasiassa kotiin, olen alkanut nähdä "ne arjen pienet ilot". Kumma juttu, että siitäkin pitää tehdä numero, ennen kuin ne alkavat tuntua arvokkailta. Mutta elämäni on hyvin onnellista juuri nyt. Tuon pienen puolitoistavuotiaan taaperon kanssa ne pikkuiset tavalliset asiat tuntuvat suurilta, koska saan vierestä seurata, minkälaista uutudenviehätystä ja ihastusta ne ensikertalaisessa herättävät. Syksyiset tuulen mukana tanssivat lehdetkin voivat tosiaan olla ihmeellisiä. Tai yhtäkkiä lehdettömiksi muuttuneet puut. Tai punainen ukkeli liikennevalossa. Tai vaikka tuo mutteri liukumäen sivussa. Tai ihan vaikka oma napa.

Lapsen kautta olen päässyt lähemmäs sitä minää, joka olin ennen kuin maailma vei mukanaan. Olen vaatimattomampi ja nöyrempi, nautin pienemmistä asioista, jotka ovat kuitenkin suurempia. Siksi minulla ei ole ollut mikään kiire töihinkään. Ennen lapsen syntymää ajattelin, että varmasti palaan työhön sitten aika lailla heti, kun äitiysloma loppuu. Nyt olisi tarkoitus palata töihin tammikuun alussa, ja pelkkä ajatuskin hirvittää. Tiedän, että kaikki menee hyvin ja poika sopeutuu päiväkotiin. Työhönpaluuni houkutusta ei suurenna tosiasia, että talossa on ollut viidet yt-neuvottelut kolmen vuoden aikana, ja kevääksi povataan jälleen uusia. En tiennyt, että minäkin voisin olla kotona viihtyvää sorttia. Joskus yksin asuessani minun piti oikein keskittyä, kun mietin, että mitä minä oikein lapsena kotona tein, mihin sen ajan käytin. Ehkä syynä uuteen kotiorientoitumiseeni lisää sekin, että pitkäksi venähtäneen nuoruuteni aikana minulta jäi melko harva asia kokeilematta, enkä kaipaa juuri nyt minnekään muualle.

Nyt tuo pieni aarteeni täyttää puolitoista vuotta. Pikkuhiljaa olen kasvanut äidiksi, vaikka matka ei ole ollut pelkästään suloinen, siloinen ja ruusuntuoksuinen. Joka tapauksessa olen oppinut itsestäni ja maailmasta kymmeniä sellaisia asioita, joista minulla ei olisi ollut aikaisemmin aavistustakaan.