Ennen arjensietokykyni oli melko puhtaasti nolla. Minun oli vaikea viihtyä kotona (sinkkuna) itsekseni ja puuhastella ihan tavallisia asioita. Kun tarkemmin muistelen, samaa ongelmaa taisi esiintyä ensimmäisessä pitkässä suhteessani parinkympin iässä. Elämän olisi pitänyt räiskyä ja tuntua koko ajan ja täysillä. Tuntui siltä, että jos on tavallisen arkisia päiviä, elämä valuu hukkaan.
Kyllähän minä sen jo vuosia sitten ymmärsin, että jos jyrisisi koko ajan, se alkaisi tuntua tavanomaiselta eivätkä oikeat herkkuhetket enää erottuisi normista. Mutta silti. Yksin oli kovin hankala tehdä esimerkiksi ruoanlaitosta merkityksellistä. Tai television katselusta. Tai mistä tahansa kotona tapahtuvasta. (Happiness is real only when shared.) Niinpä minä sitten eli liitämällä. Työn lisäksi sosiaalista elämää oli niin että edelleen hengästyttää, kun sitä ajattelen.
Nyt, kun elämä on runsaan puolentoista vuoden ajan keskittynyt pääasiassa kotiin, olen alkanut nähdä "ne arjen pienet ilot". Kumma juttu, että siitäkin pitää tehdä numero, ennen kuin ne alkavat tuntua arvokkailta. Mutta elämäni on hyvin onnellista juuri nyt. Tuon pienen puolitoistavuotiaan taaperon kanssa ne pikkuiset tavalliset asiat tuntuvat suurilta, koska saan vierestä seurata, minkälaista uutudenviehätystä ja ihastusta ne ensikertalaisessa herättävät. Syksyiset tuulen mukana tanssivat lehdetkin voivat tosiaan olla ihmeellisiä. Tai yhtäkkiä lehdettömiksi muuttuneet puut. Tai punainen ukkeli liikennevalossa. Tai vaikka tuo mutteri liukumäen sivussa. Tai ihan vaikka oma napa.
Lapsen kautta olen päässyt lähemmäs sitä minää, joka olin ennen kuin maailma vei mukanaan. Olen vaatimattomampi ja nöyrempi, nautin pienemmistä asioista, jotka ovat kuitenkin suurempia. Siksi minulla ei ole ollut mikään kiire töihinkään. Ennen lapsen syntymää ajattelin, että varmasti palaan työhön sitten aika lailla heti, kun äitiysloma loppuu. Nyt olisi tarkoitus palata töihin tammikuun alussa, ja pelkkä ajatuskin hirvittää. Tiedän, että kaikki menee hyvin ja poika sopeutuu päiväkotiin. Työhönpaluuni houkutusta ei suurenna tosiasia, että talossa on ollut viidet yt-neuvottelut kolmen vuoden aikana, ja kevääksi povataan jälleen uusia. En tiennyt, että minäkin voisin olla kotona viihtyvää sorttia. Joskus yksin asuessani minun piti oikein keskittyä, kun mietin, että mitä minä oikein lapsena kotona tein, mihin sen ajan käytin. Ehkä syynä uuteen kotiorientoitumiseeni lisää sekin, että pitkäksi venähtäneen nuoruuteni aikana minulta jäi melko harva asia kokeilematta, enkä kaipaa juuri nyt minnekään muualle.
Nyt tuo pieni aarteeni täyttää puolitoista vuotta. Pikkuhiljaa olen kasvanut äidiksi, vaikka matka ei ole ollut pelkästään suloinen, siloinen ja ruusuntuoksuinen. Joka tapauksessa olen oppinut itsestäni ja maailmasta kymmeniä sellaisia asioita, joista minulla ei olisi ollut aikaisemmin aavistustakaan.
Kyllähän minä sen jo vuosia sitten ymmärsin, että jos jyrisisi koko ajan, se alkaisi tuntua tavanomaiselta eivätkä oikeat herkkuhetket enää erottuisi normista. Mutta silti. Yksin oli kovin hankala tehdä esimerkiksi ruoanlaitosta merkityksellistä. Tai television katselusta. Tai mistä tahansa kotona tapahtuvasta. (Happiness is real only when shared.) Niinpä minä sitten eli liitämällä. Työn lisäksi sosiaalista elämää oli niin että edelleen hengästyttää, kun sitä ajattelen.
Nyt, kun elämä on runsaan puolentoista vuoden ajan keskittynyt pääasiassa kotiin, olen alkanut nähdä "ne arjen pienet ilot". Kumma juttu, että siitäkin pitää tehdä numero, ennen kuin ne alkavat tuntua arvokkailta. Mutta elämäni on hyvin onnellista juuri nyt. Tuon pienen puolitoistavuotiaan taaperon kanssa ne pikkuiset tavalliset asiat tuntuvat suurilta, koska saan vierestä seurata, minkälaista uutudenviehätystä ja ihastusta ne ensikertalaisessa herättävät. Syksyiset tuulen mukana tanssivat lehdetkin voivat tosiaan olla ihmeellisiä. Tai yhtäkkiä lehdettömiksi muuttuneet puut. Tai punainen ukkeli liikennevalossa. Tai vaikka tuo mutteri liukumäen sivussa. Tai ihan vaikka oma napa.
Lapsen kautta olen päässyt lähemmäs sitä minää, joka olin ennen kuin maailma vei mukanaan. Olen vaatimattomampi ja nöyrempi, nautin pienemmistä asioista, jotka ovat kuitenkin suurempia. Siksi minulla ei ole ollut mikään kiire töihinkään. Ennen lapsen syntymää ajattelin, että varmasti palaan työhön sitten aika lailla heti, kun äitiysloma loppuu. Nyt olisi tarkoitus palata töihin tammikuun alussa, ja pelkkä ajatuskin hirvittää. Tiedän, että kaikki menee hyvin ja poika sopeutuu päiväkotiin. Työhönpaluuni houkutusta ei suurenna tosiasia, että talossa on ollut viidet yt-neuvottelut kolmen vuoden aikana, ja kevääksi povataan jälleen uusia. En tiennyt, että minäkin voisin olla kotona viihtyvää sorttia. Joskus yksin asuessani minun piti oikein keskittyä, kun mietin, että mitä minä oikein lapsena kotona tein, mihin sen ajan käytin. Ehkä syynä uuteen kotiorientoitumiseeni lisää sekin, että pitkäksi venähtäneen nuoruuteni aikana minulta jäi melko harva asia kokeilematta, enkä kaipaa juuri nyt minnekään muualle.
Nyt tuo pieni aarteeni täyttää puolitoista vuotta. Pikkuhiljaa olen kasvanut äidiksi, vaikka matka ei ole ollut pelkästään suloinen, siloinen ja ruusuntuoksuinen. Joka tapauksessa olen oppinut itsestäni ja maailmasta kymmeniä sellaisia asioita, joista minulla ei olisi ollut aikaisemmin aavistustakaan.
