Nyt on tultu siihen pisteeseen, että hoitovapaata on jäljellä enää muutama viikko. Menen takaisin töihin heti vuoden alussa. Onneksi olen saanut sovittua niin, että teen nelipäiväistä viikkoa, joten minulla on kolme kokonaista päivää pikkumiehen kanssa viikoittain. Mutta ottaa se koville.
Nautin päivä päivältä enemmän poikani kanssa touhuamisesta, kun hän kasvaa ja kehittyy ja hänen kanssaan voi touhuta kaikenlaista. Äitiysloma ja hoitovapaa eivät ole olleet minulle lähimainkaan vieraantumista aikuiselämästäni, se on ollut hieno vaihe elämässäni. Olen viettänyt poikani kanssa niin aktiivista elämää ja sukeltanut uuteen elämäntilanteeseen niin innoissani, etten ole kokenut sitä mitenkään tylsäksi tai "tyhmentäväksi", kuten moni sanoo. Olin elänyt ennen lapsen saantia niin kauan aikuiselämää, hyvin hedonistista ja itsekeskeistä arkea, että muutos on tehnyt minulle ainoastaan hyvää. Olen oppinut vaikka mitä.
Siksi onkin kamala ajatus, että pian joku vieras aikuinen viettää poikani kanssa enemmän aikaa kuin minä. Käytännössä kasvattaa tätä. Minusta se on suorastaan sairasta. Samalla tavoin kuin eläinemo huolehtii poikasistaan, ihmisen kuuluisi pystyä järjestämään jälkikasvunsa hoito. Kyllähän minä nyt tunnen oman lapseni parhaiten ja osaan toimia hänen parhaakseen. Yhteiskunta on muuttunut käsittämättömäksi.
Poika on vielä niin pienikin, vasta 1 vuotta ja 7,5 kuukautta, sitten kun hänet perhepäivähoitajalle vien. Tiedän, että asiat alkavat luistaa ja sopeudumme molemmat, mutta on se silti haikeaa, kun yksi vaihe on tullut tiensä päähän.
Haluaisin sitäpaitsi pojalle jo seuraa, mutta tällä kertaa se ei olekaan niin helposti tehty kuin sanottu. Poikahan sai alkunsa kertalaakista, mutta nyt kierukanpoistosta on jo yli neljä kuukautta ja joka kuukausi petyn uudestaan... Ehkä ihan hyvä että minun on pakko oppia malttamaan ja nöyrtymään, mutta silti. Vauvakuume on kova, eikä minulla sellaista ole koskaan ollut ennen. Sitten kun se ihme tapahtuu, että alan taas odottaa, sitä osaa kyllä arvostaa.
Nautin päivä päivältä enemmän poikani kanssa touhuamisesta, kun hän kasvaa ja kehittyy ja hänen kanssaan voi touhuta kaikenlaista. Äitiysloma ja hoitovapaa eivät ole olleet minulle lähimainkaan vieraantumista aikuiselämästäni, se on ollut hieno vaihe elämässäni. Olen viettänyt poikani kanssa niin aktiivista elämää ja sukeltanut uuteen elämäntilanteeseen niin innoissani, etten ole kokenut sitä mitenkään tylsäksi tai "tyhmentäväksi", kuten moni sanoo. Olin elänyt ennen lapsen saantia niin kauan aikuiselämää, hyvin hedonistista ja itsekeskeistä arkea, että muutos on tehnyt minulle ainoastaan hyvää. Olen oppinut vaikka mitä.
Siksi onkin kamala ajatus, että pian joku vieras aikuinen viettää poikani kanssa enemmän aikaa kuin minä. Käytännössä kasvattaa tätä. Minusta se on suorastaan sairasta. Samalla tavoin kuin eläinemo huolehtii poikasistaan, ihmisen kuuluisi pystyä järjestämään jälkikasvunsa hoito. Kyllähän minä nyt tunnen oman lapseni parhaiten ja osaan toimia hänen parhaakseen. Yhteiskunta on muuttunut käsittämättömäksi.
Poika on vielä niin pienikin, vasta 1 vuotta ja 7,5 kuukautta, sitten kun hänet perhepäivähoitajalle vien. Tiedän, että asiat alkavat luistaa ja sopeudumme molemmat, mutta on se silti haikeaa, kun yksi vaihe on tullut tiensä päähän.
 |
| Lumileikkejä |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti