Elämää taaperokoulussa

Mannerheimin Lastensuojeluliiton Vanhempainnetin sivuilla http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/kasvu_ja_kehitys/1_2-vuotias/ muistutetaan, että taaperoikäisen vanhemman tehtävänä on asettaa rajoja ja kestää lapsen kiukkua. Siinäpä vasta tehtävä! Sanoinkuvaamatonta, miten monituisia tunteita lapsen itsenäistyminen ja siihen liittyvä rajojen etsiminen raivokohtauksineen vanhemmissa herättää.

Kun lähimainkaan aina ei pysty edes sanomaan, että mistä se nyt suuttui, kun omassa todellisuudessa mikään ei näy menneen epäjärjestykseen. Mutta lapsen todellisuudessa vinossa on moni asia, ja pahasti. On hankala mennä nimeämään hänen tunteitaan, miksi suututtaa, kun sitä ei itsekään tiedä.

Jos lapsi ei poskihampaiden puhkeamisen aiheuttaman ikenien pakottamisen vuoksi suostu syömään lämmintä ruokaa oikeastaan yhtään moneen päivään, huutaa vaan ruoan nähdessään ja suuttuu, kun sitä hänelle kehdataan edes tarjota, olo tuntuu kyllä erittäin huonolta äidiltä. Tai jos lapsi hermostuu kun vaippa pitäisi vaihtaa (kun on kiire jonnekin) ja hänellä leikit pahasti kesken. Menee päiviä, jolloin tuntuu, että täällä on vain karjuva lapsi eikä mitään muuta. Eivätkä huutoon auta mitkään kevätjuhlaliikkeet, ei hyvät eikä pahat.

Se helpottaa, että kuulee muilla olevan samanlaista. Ja että päivään mahtuu myös lukemattomia hyviä hetkiä ja pääpiirteittäin tunnelma on hyvä. Mutta se kieltäminen ja pois kielletystä puuhasta vieminen ja sen aiheuttama kiukku on kamalan raskasta. Ymmärrän hyvin, että moni kokee kieltämisen seurauksineen liian rankaksi. Minä olen päättänyt pysytellä johdonmukaisena vaikka mikä tulisi. Eli rajat on vedetty ja ne pysyvät vaikka raivari iskisi missä väenpaljoudessa tahansa.

Huutava ja raivoava lapsi herättää neuvottomuutta, väsymystä, turhautumista, kiukkua, jopa raivoakin. Itsesyytöksiä, epätoivoa, luovuttamista. Sitten huuto katkeaa taas kuin seinään ja lapsi on itse aurinko.

Tämäkin on yksi niistä tuhannesta vaiheesta, jotka alkavat täysin varoittamatta ja joiden sisäistämiseen äidiltä menee aikaa. Kun äiti nyt ensin ottaa lapsen huudon itseensä ja miettii että miksi kaikki mitä tekee on väärin.

On se lapsi huutavanakin rakas, tietenkin. Ja taaperokoulu se vasta itsetuntemusta opettaakin!

Miten riitelen oikein (ja muuta knoppitietoa)

Parisuhde on taiteenlajista vaativin. Siihen ryhtyminen, siinä eläminen ja sen hoitaminen vaatii ymmärrystä ja taitoa, ennen kaikkea tahtoa. Jos ajatellaan ihmisen elämää, maailma ehtii muuttua melkoisen paljon yhden elinkaaren aikana. Jos ihminen kokee elämänsä aikana yhden pitkän parisuhteen, se vaatii kummaltakin osapuolelta todellista sitoutumista, uusintamiskykyä ja huolenpitoa.

Jo varhain minulle kerrottiin, että ei suhde vaihtamalla parane. Totta, uutuudenviehätys ja rakastuminen laimentuvat ajan mittaan, ja kumppani alkaa näyttäytyä ikään kuin sellaisena kuin hän todella on. Jos toisen kanssa viihtyy ja on kuin kotonaan, rakastuminen muuttuu seesteisemmäksi rakastamiseksi, toisen kunnioittamiseksi ja huomioonottamiseksi. Huomionarvioista on, että toista ei voi muuttaa. On mukauduttava itse.

Nykyisen suhteeni lisäksi minulla on ollut elämässäni kaksi pitkää parisuhdetta ja liuta lyhyitä yritelmiä. Nyt tunnen, että olen saapunut kotiin, eikä minun tarvitse enää etsiskellä mitään muuta kuin minulla on.
Kumppanini on minulle mies, paras ystävä, elämäntoveri ja lapseni isä, kaikki tasaveroisia seikkoja. Minulla on hauskaa hänen kanssaan, ja me nauramme samoille asioille. Se on ehkä tärkeintä.

Me otamme kiivaasti yhteen, toisinaan. Useimmiten silloin, kun toinen tai molemmat ovat väsyneitä. Riidat ovat dramaattisia, sanalliset miekat sinkoilevat ja lävistävät sielun sarjatulen lailla. Riitojen aikana kaiken lopullisuus on käsinkosketeltavaa ja vajoamme kumpikin ikuisen menetyksen alhoon. Molemmat kärsivät eivätkä pysty ajattelemaan mitään, ennen kuin taistelu on sovittu. Onneksi sovinto tehdään melkein aina jo samana päivänä, eikä mykkäkoulua käy kukaan.

Riidat ovat kuluttavia, mutta välttämättömiä. Ne puhdistavat ilmaa ja saavat muistamaan, kuinka paljon toisesta oikeasti välittääkään. Kuinka paljon toisen vilpitöntä anteeksipyyntöä ja yhteistä sovintoa arvostaa puhdistautumisriitin jälkeen.

Mitä pidemmälle suhteemme on edennyt, sitä paremmin olemme oppineet tuntemaan toistemme tavat riidellä. Yhteenotot voisi jättää omaan arvoonsakin, koska ne useimmiten toistavat samaa kaavaa. Mutta tulistuvina ihmisinä hermonmenetystä on toisinaan mahdotonta estää.

Me emme mene toisten ihmisten eteen riitelemään tai solvaamaan toisiamme. Emme sotke muita ihmisiä keskinäisiin välienselvittelyihimme. Jollakin tasolla tilannetaju säilyy siis myös riitatilanteissamme.

Riiteleminen opettaa myös nöyrtymistä. Sitä, että toisinaan on syytä  niellä ylpeytensä ja olla se joka ensimmäisenä ojentaa sovittelevan käden ja pyytää anteeksi.

En ole kuluttanut aikaa miettimällä, miten pariskunnat mahtavat riidellä. Mutta eittämättä riitoja suhteisiin mahtuu, eivät kai muuten lähes puolet solmituista avioliitoista päättyisi eroon.

Avainasia on, että osataan riidellä oikein. Että riidat sovitaan ja toiselta pyydetään anteeksi. Että suutuspäissään singottuja sanoja ei jäädä tutkiskelemaan syvällä sisimmässä eikä niistä katkeroiduta. Ettei päädytä hirmutekoihin.

Äiti ja poika

En oikeastaan koskaan ajatellut, että mitä sitten jos minusta tulee äiti. En liioin koskaan miettinyt, että tuleeko minusta ikinä äitiä. Mutta jossakin mieleni takahuoneessa ajattelin, että jos minusta joskus tulee äiti, toivoisin, että saisin pojan. Koska tähänastisen elämäni perusteella olen pannut merkille, että äidin ja pojan suhteessa on jotakin, mitä kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Eikä kuvitella.

Minä sain pojan. Olin kuullut, että äitiys ei ehkä heti paukahda iholle ja sieluun kokonaisvaltaisesti, että oma lapsi ei välttämättä heti tunnu vain ja ainoastaan omalta, että lastaan oppii ehkä rakastamaan vasta vähän ajan kuluttua. Minä kyllä rakastin heti ensisilmäyksellä odotettua poikaani, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä äitiys oikeastaan on. Olen kasvanut rooliini pikkuhiljaa, ja kaikki sujuu koko ajan paremmin ja luottavaisemmin.

Mutta silti tulee epäuskon hetkiä, olenko riittävän hyvä ja juuri oikeanlainen äiti lapselleni. Että en tukahduta hänen herkkyyttään ja luovuuttaan vaikka vain huomaamattani tai tee jotakin muuta peruuttamatonta. Tiedän, olen ollut äiti vasta yhden vuoden kaksi kuukautta ja 23 päivää, joten pohdintani saattavat olla hieman ennenaikaisia. Mutta ei ole turhaa väittää, että suhde alkaa rakentua ensisilmäyksestä ja -kosketuksesta lähtien.

Sain juuri loppuun Lionel Shriverin kirjoittaman kirjan Poikani, Kevin, jonka pohjalta tehdyn elokuvan olin nähnyt jo aikaisemmin. Kirja on kai ennen kaikkea tutkielma amerikkalaisten kouluampujien äitisuhteesta, mutta kyllä se on nähtävissä myös laajemmin tutkielmana äitiydestä ylipäätään. Lyhykäisesti kirjan kertoja pohtii pitkällä aikuisuuttaan miehensä kanssa, kannattaako heidän ryhtyä vanhemmiksi ja tehdä lapsi. Kun he lopulta saavat pojan, tämä hylkii äitinsä rintaa. Vastalauseeksi äiti alkaa hylkiä pientä vauvaansa. Tästä alkaa äidin ja pojan välinen sota, joka päättyy lopulta kertojan miehen ja tyttären (pojan isän ja siskon) sekä yhdeksän koulutoverin ja opettajan surmaamiseen.

Tätä tarkoitan, pienestä alkaa kaikki. Koko hienovarainen suhde muodostua ja rakentua, pikkuhiljaa, pala palalta. Ja missä kohdassa on ylitetty raja, että paluuta vilpittömyyteen ja luottamukseen ei enää ole?

En tietenkään itse pelkää pahinta, en mitään pahaa. Eihän muuten voisi koko äitiydestä ja omasta lapsesta nauttia lainkaan. Mutta on hyvä olla tietoinen ja valpas, minkälainen äiti - poika-suhteesta kehittyy. Jotta oma lapsi saisi ainakin kotoa hyvät eväät ja vahvan itseluottamuksen. Miksi muuten olisin lapsen edes halunnut?

Menkää metsään!

Kaikkien suomalaisten pitäisi mennä metsään ainakin kerran kesässä.

Minä menin tänään ja poimin litran mustikoita. Aion mennä uudestaan. Metsässä aukeaa aivan toinen todellisuus. Se imaisee sisäänsä ja antaa ajatella ainoastaan tärkeitä asioita. Ja keskittyä vain siihen asiaan, mitä juuri silloin on tekemässä. Löytämään lisää sinistä kultaa.

Kyllä metsä opettaa.