Harrastuksia

Minua jaksaa huvittaa nuo pikkuvauvoille ja taaperoille järjestetyt harrastukset, joihin olen itsekin poikani kanssa kiitettävän aktiivisesti osallistunut. En ole ihan varmaksi osannut vielä päättää, onko näistä tilaisuuksista hyötyä ja iloa vai pärjäisikö poika vallan mainiosti ilmankin niitä. No tietenkin pärjäisi, mutta entä minä?

Katsotaanpa. Vauvauinnista on ollut konkreettista hyötyä ja iloa molemmille. Aloimme käydä siellä pojan täyttäessä kolme kuukautta, jolloin hän oli mielestäni jo ihan hirmuisen iso ja osaavainen. Aluksi hän ei varmaankaan liiemmin ymmärtänyt mitä tapahtuu, mutta uimakerrat tekivät erittäin hyvää omalle itseluottamukselleni. Vaati melkoisia ponnisteluja lähteä vauvan kanssa kylpylään, pakata kaikki kimpsut ja kampsut, laskea aikataulut oikein, jännittää miten kaikki sujuu ja niin edelleen. Uintikerrat olivatkin aluksi lähinnä koulutusta minulle itselleni. Miten selviydyn, jos vauva alkaa itkeä altaassa, miten selviydyn, jos vauva alkaa itkeä pukuhuoneessa, miten vauva selviytyy muiden vauvojen joukossa ja niin edelleen. Kyllähän me selviydyimme, vaikka välillä epäilin, että poikani pelkää vettä ja vihaa uimista ja muita vauvoja ja minä pakotan meidät molemmat ja välillä miehenikin käymään siellä, koska nyt kerran olen päättänyt että vauvauinnissa käydään ja piste.

Nyt poikani on oikea vesipeto. Hän ei pelkää mitään ja sukeltelee kerta kerralta varmemmin ja rohkeammin veteen. Olen tehnyt hyvän työn, kun sinnikkäästi olen jatkanut harrastustamme. Itse sain roimasti itseluottamusta, että kaikki menee hyvin vaativissakin tilanteissa.

Muskari taas. Siitä poika on alusta lähtien ollut innoissaan, eli noin puolivuotiaasta. Olemme käyneet muskarissa nyt vajaan vuoden, ja sinä aikana olen tutustunut muutamaan äitiinkin. Nämä äidit ovat luoneet minuun uskoa, että vauva/taaperoharrastuksissakin voi käydä ihan täyspäisiä äitejä, joiden kanssa voi keskustella ihan oikeasti kiinnostavista asioista. Minulla on käynyt tietenkin myös tuuri, että samaan paikkaan on osunut kanssani samanhenkisiä ihmisiä. Lisäksi tässä 1 vuoden 4 kuukauden iässä muskarista alkaa olla toistaiseksi sisaruksettomalle pojalleni myös hyötyä: hän näkee miten ryhmässä toimitaan, miten toiset otetaan huomioon ja niin edelleen turvallisessa ympäristössä äidin kanssa. Toki sielläkin välillä tulee itku, kun lelu pitää antaa pois ja siirtyä toiseen tehtävään, mutta äidille tekee hyvää nähdä, että muidenkin lapset näyttävät tunteensa eikä se automaattisesti tarkoita, että äiti on epäonnistunut ja huono.

Mutta sitten. Olimme viime perjantaina teatterimuskarissa (sitä todellakin on ihan kaikkea) ihan vain ajankuluksemme. Siellä minua alkoi hymyilyttää, kun salaa tarkkailin toisia äitejä lastensa kanssa. Ehdin jakaa emot neljään ryhmään sillä perusteella, miten äidit ihmisten ilmoilla lastensa kanssa toimivat.

Ensiksi on dominanttiäiti. Se komentaa lastaan kuuluvalla äänellä ja roimasti, nostaa ronskisti kädestä rimpuilevan lapsen eikä juuri katsele ympärilleen muiden äitien reaktioita. Tämä äiti ainakin vaikuttaa sellaiselta, joka ei ahdistu huono äiti -tuntemuksista tai muutenkaan mieti liikoja, miten tämä ja tuo sana nyt vaikutti lapsen henkiseen kehitykseen ja sukupuoliseen suuntautumiseen.

Sitten on rakastan lapseni solmuun -äiti. Se on sellainen, joka tuijottaa typerä hymy huulillaan omaa kullannuppuaan, teki tämä mitä tahansa. Eli jos oma pikku piltti ottaa lelun toisen lapsen kädestä, heittää toista lasta pallolla tai kaataa jonkun kumoon, äiti vain hymisee "ei saa Elisa" niin ettei Elisa edes tajua tämän puhuvan hänelle.

Kolmanneksi on mä en jaksa enää -äiti. Näillä äideillä on väsymyksen mustat rinkulat silmien alla ja kasvot jännittyneet kireiksi, kun he pelkäävät, milloin oma jälkeläinen alkaa taas kitistä. He eivät uskalla sanoa lapselleen suoria sanoja kuten dominanttiäidit, vaan patoavat kaikki lapsensa huonotuulisuuden tai temperamenttisuuden herättämät epämiellyttävät tunteet sisäänsä, yrittävät väen vängälläkin harrastaa ja tarjota lapselleen elämyksiä, ja kun ne eivät kelpaa, äidit kiristyvät entisestään ja joutuvat lopulta itseinhon kouriin.

Neljänneksi on  jalat maassa -äiti ja -isä. Jostakin syystä harrastuksissa käyvät isät ovat omien havaintojeni mukaan kuuluneet poikkeuksetta aina tähän ryhmään. He suhtautuvat lapseensa niin mutkattomasti, että mieleni tekisi jäädä siihen viereen seurailemaan pidemmäksikin aikaa, että miten tämä äiti/isä kaikki tilanteet oikein käsitteleekään. Jalat maassa -vanhempi hoitaa lastaan rakkaudella ja lämmöllä, mutta ei nosta tätä erityisasemaan. Hän ymmärtää, että myös oma lapsi voi välillä tehdä typeryyksiä, mutta jaksaa neuvoa tätä kärsivällisesti, mitä saa ja ei saa tehdä. Jalat maassa -vanhempi ei liioin tee itsestään numeroa, vaan pysyttelee tyytyväisenä sivussa, vaatimattomana ja tasapainoisena.

Se on pieni, ihminen

Toisinaan sitä yllättää itsensä ihmettelemästä, että tuo ihan oikea ihminen ei tosiaan ymmärrä vielä kaikkea. Että sen ymmärrys on edelleen hyvin rajoittunut. Koska se on niin pieni ja se vasta opettelee. Kaikkea.

Hämmästys johtunee osittain siitä, että vietän taaperon kanssa lähes kaiken aikani, ja siksi se on minun silmissäni usein jo paljon isompi kuin onkaan. Tai varttuneempi. Kun tunnen hänet jo niin hyvin, että osaan tulkita hänen merkityksiään ilman sanallista viestintää, unohdan, että hän tosiaan on vasta vuoden ja neljä kuukautta.

Yhtäkään sanaa ei vielä tule, mutta esimerkiksi meidän kotirappumme ala-aulaan maalattua a-kirjainta pikkumies tapailee ihan oikein ihastuneena omaan kyvykkyyteensä. Me myös nauramme usein samoille jutuille, viihdytämme toisiamme. Yskimme tekoyskää vuoron perään, ilmeilemme, ääntelemme ja elehdimme. Minä pakahdun, kun katselen hänen loistavaa ja vilpitöntä tyytyväisyyttä itseensä, kun kehotan häntä ulkovaatteiden pukemisen jälkeen menemään ihastelemaan itseään eteisen peilistä - ja hän tekee työtä käskettyä. Sellainen pieni itsensä ihailun taito tekisi monelle aikuiselle erittäin hyvää. Ilman että siitä seuraisi mitään sen ihmeempää.

Siksi sitä aina pysähtyy ihmettelemään, kun huomaa, että poika ei vaikkapa ole kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että perheemme kissa on ollut jo viisi päivää evakossa. Se sai lähteä jäähylle, koska se osoitti liiallisia mustasukkaisuuden merkkejä pojan saatua oman huoneen ja ryhtyi kuseksimaan ja kerran kakkimaankin tämän upouudelle matolle. Tuntuu kuin yksi aisti olisi poissa. Tai muisti.

On se vähän kummallista, että toinen muistaa lähestulkoon vain sen, minkä milläkin hetkellä näkee. Toki hän muistaa kissan saman tien sen kun se tulee takaisin kotiin, mutta nyt hän ei osoita minkäänlaisia kaipaamisen merkkejä. Pienen kapasiteetti ei riitä.

Vertaisin pientä jostakin muistisairaudesta kärsivään vanhukseen, jolle saa kerta toisensa jälkeen luetella kaikki sukulaiset nimeltä ja selittää kuka taas olikaan kenen kummi ja kaima.

Siksi on myös hätkähdyttävää, kun eräänä päivänä toinen yhtäkkiä osaakin jonkin taidon tai ymmärtää jonkin asian. Niin joo, se ei jääkään tuollaiseksi vaan kehittyy koko ajan.

Vaatimuksia vanhemmalle

Kukaan ei voi valita vanhempiaan, se on selviö. Siksipä vanhempia ja heidän asemansa oikeuttamaa auktoriteettia on silloin tällöin koeteltava, rajoja höykytettävä. Lapsi pistää kampoihin. Koska ovathan äiti ja isä nyt melko urpoja toisinaan.

Eipä voinut valita vanhempiaan 8-vuotias helsinkiläistyttökään, joka joutui järkyttävän pahoinpitelyn ja lopulta hengenriiston uhriksi.

Juttu kaikessa silmittömässä kamaluudessaan on käsittämätön, enkä ensin aikonut lukea sen yksityiskohtia lainkaan. Jotenkin julkisuudessa pyöritellyt käänteet kuitenkin tavoittivat tietoisuuteni ja olen joutunut asiaa itsekin pohtimaan.

Lastensuojelu ja kiireelliset sijoitukset ovat erittäin kaukana omasta todellisuudestani. Tiedostan niiden olemassaolon ja pidän niitä hyvänä asiana, that's it. Mutta se, miten paljon mietin, minkälainen äiti olen, osaanko olla lapseni kehityksen kannalta hyvä ja riittävän herkkä, miten lastani kohtelen ja hänen tarpeisiinsa vastaan, miten paljon haluan hänen hyväkseen tehdä ja miten paljon häntä rakastan, se tuntuu olevan ihan kamalan kaukana siitä todellisuudesta, jossa tämä kidutettu 8-vuotias ja monet hänen kohtalotoverinsa elävät.

Minkälaiseen maailmaan poikaani oikein kasvatan ja valmistan? Epäreilu todellisuus voi iskeytyä hänen kasvoilleen jo koulutien alkaessa. Vieruskaveriksi voi istahtaa turvattoman häpeän keskellä varttunut lapsi, jonka koko olemus huutaa kaipaavansa huolenpitoa ja välittämistä. Miten tällaiseen voi lasta valmistaa?

Itselleni kävi niin. Vartuin esimerkillisessä kodissa, jossa oli lämmin eikä mitään puuttunut. Äiti oli kotona ja huolehti lastensa hyvinvoinnista. Juostiin tarjousten perässä, keräiltiin alennuskuponkeja ja säästettiin aina vaan, säilöttiin hilloja, keitettiin mehuja ja elettiin muutenkin vaatimatonta ja mutkatonta elämää. Mikään koti ei ole tahraton, ja kyllä meillekin kupruja mahtui. Mutta lapsuuteni turvallinen maailma oli kuitenkin valovuosien päässä siitä, mitä silmieni eteen koulun alkuvuosina lävähti.

Luokallemme mahtui niin monta surullista perhekohtaloa ja tarinaa, ettei pieni lapsenmieleni voinut käsittää sitä. En voinut ymmärtää, ettei kaikilla olekaan yhtä hyvä kasvaa kuin minulla. Ristiriita meidän monen välillä oli silmiinpistävä, ja minä herkkänä lapsena eläydyin siihen liian vahvasti. Törmäys johtui osaksi siitä, että keskustan vakavaraiseen kouluun tuli lapsia huonomaineisesta lähiöstä, koska heidät oli hyväksytty musiikkiluokalle.

Hyvä pannaan kiertämään. Opetan pojalleni, miten toiset ihmiset otetaan huomioon, miten ollaan ihminen toiselle. Varustan hänet sellaisella itsetunnolla, ettei se vähästä haperru. Opetan, mikä on tärkeää ja mikä kannattaa jättää vähemmälle huomiolle. Olen olemassa hänelle ja hänen tarpeilleen.

Ei silloin haittaa, jos hän jonain päivänä saa itsetehdyn sijaan kaupan ruokaa.