Kesäretkellä avec bébé

Äiti lähti yksivuotiaan kanssa kesäretkelle. Kokemus oli niin onnistunut, että itseluottamus kasvoi huikeasti ja seikkailunhalu siinä samassa. Menimme Tampereelle omalla autolla. Olin suunnitellut sekä meno- että paluumatkan niin, että päiväuniaika osuisi yksiin autossa istumisen kanssa. Hyvin meni, tosin unet jäivät autossa totuttua lyhyemmiksi, mutta se ei menoa hidastanut. Kaupunki on tuttu opiskeluajoiltani, ja kesän ensimmäisenä kunnon hellepäivänä se näytti niin kauniilta, että nostalgian väreet kulkivat selkäpiitä pitkin ja saivat olon kovin haikeaksi. Muistot tulvahtivat mieleen, ja nyt olin tutussa maisemassa poikani kanssa.

Ohjelmakin oli erinomainen. Päämääränä oli suunnata facebookissa toimivan suljetun ryhmän tapaamiseen. Ryhmä koostuu samassa kuussa synnyttäneistä äideistä, jotka ovat jakaneet odotukseen, raskauteen, synnytykseen ja lopulta lastenhoitoon liittyviä huolia ja ilonaiheita hyvin aktiivisesti jo melkein kahden vuoden ajan. Suurin osa paikalla olleista ei ollut nähnyt koskaan ennen mutta tiesi toisistaan ja lapsistaan paljon enemmän kuin moni live-elämän ystävä.

Poikani yllätti minut taas kerran iloisesti. Vierastamisesta tai pelosta ei ollut tietoakaan, kun hän nautti olostaan muiden samanikäisten taaperoiden kanssa. Kiinnitin jälleen huomiota myös poikani erääseen luonteenpiirteeseen: hän ei ole tainnut koskaan viedä ensimmäistäkään lelua tai tavaraa toisen kädestä. Ja vaikka nyt, kuten monesti aiemminkin, kun moni muu ei noudattanut hänen jaloa käyttäytymissääntöään, hän ei nostanut meteliä tapahtuneesta, jäi vain katsomaan, että jaha, veit sen sitten minulta kädestä. En ole silti huolissani, sillä hän osaa kyllä pitää myös puolensa.

Pikkuinen asettui taloksi.

Olin varannut meille oikein hotellin, koska halusin ottaa ensimmäisestä kahdenkeskisestä seikkailustamme kaiken irti. Netistä tein todellisen löydön: Tampereen yliopistollisen sairaalan potilashotellina pääasiassa toimiva Norlandia Care Hotel http://www.norlandiacare.no/fi/pasienthotell/finland/tampere_hotel/hotell oli sekä edullinen että tasokas. Ja niin hiljainen, että mietin, mahtaako siellä ketään muuta ollakaan.

Kun poikani tajusi, että me aiomme asettua yöksi kahdestaan vieraaseen paikkaan, hän suorastaan riehaantui. Seikkaileminen äidin kanssa oli kai niin jännää ja etuoikeutettua, että hän oli koko matkan kuin pieni enkeli.

Aamulla luin televisiosta uutisia, joissa kerrottiin, että Pirkanmaata uhkaavat kovat ukkosmyrskyt, ja mietin huolissani, pitääkö kotimatka ajaa kaatosateessa. Myöhemmin kuulin, että salamat olivat loimunneet yöllä. Kumpikin meistä nukkui jyrinän yli.

Voi, kuinka kivaa meillä oli.

Uskon, että mitä enemmän lapseen uskaltaa luottaa, sitä enemmän hän haluaa olla luottamuksen arvoinen. Poikani ei kiukutellut matkalla kuin yhden kerran, silloin, kun hän heräsi menomatkalla päiväuniltaan ja huomasi olevansa edelleen autossa. Taisi olla kova jano ja nälkä, päivä kun oli helteinen. Itku loppui heti, kun pysähdyimme tienvarsiravintolaan ja hän tajusi, että nyt tapahtuu jotain tavallisuudesta poikkeavaa.

Olen onnellinen, että hän on perinyt minun seikkailunhaluni ja kyvyn nauttia ennalta suunnittelemattomista asioista ja vaihtelusta. Jos näin ei olisi, en taitaisi suunnitella seuraavaa reissua yhtä innokkaana - jos ollenkaan.

Suljettu heimo

Melko pitkään meni, että onnistuin olemaan kohtaamatta tiettyä ihmisryhmää. Tänään se kuitenkin tapahtui. Kaikkitietävät kotiäidit astuivat tietoisuuteeni. Ehkä olen hieman ylidramaattinen, sillä kukaan ei tullut antamaan minulle kullanarvoisia neuvoja hiekkalaatikon reunalla hieman ylenkatsovaan sävyyn, kuten olen kuullut olevan heimolaisten tapana tehdä. Pelkkä katse toisinaan kuitenkin riittää.

Kerrotaanpa. Olimme poikani, joka on jo 1 vuotta 2 kuukautta, kanssa pyöräajelulla, jonka määränpäänä oli kaupungin toisella laidalla oleva leikkipuisto kahluualtaineen kaikkineen. Puiston lähellä asuu ystäväni, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, ja hän tuli meitä tapaamaan. Kaikki meni hienosti, kuten yleensäkin ollessani poikani kanssa liikenteessä. Hän on reipas pieni poika, joka on perusluonteeltaan kiltti, iloinen ja utelias. Ja hänellä on oma tahto, mistä olen pelkästään tyytyväinen. Leikimme hiekkalaatikolla, josta siirryimme keinumaan. Poikani jaksoi keinua todella kauan, reippaasti yli puoli tuntia, ja hän nautti ystäväni antamista huimista vauhdeista.

Puistossa oli muutama muukin lapsi, mutta he olivat etäämpänä leikkimässä. Kahluuallas oli yön jäljiltä tyhjä, mutta sattumalta kaupungin työntekijä tuli juuri suuren säiliöautonsa kanssa sitä täyttämään. Kello alkoi olla jo paljon, ja aloimme tehdä lähtöä. Minulla oli mukanani pieni eväs, jonka aioin antaa pojalleni ennen kotimatkaa. Mutta hänpä ei olisikaan halunnut lopettaa keinumista, vaikka olimme jo jatkoajalla ja olin kertonut hänelle, että menemme syömään ja sitten kotiin. Seurasi hanakka vastustus = sydäntäriipivä kiljuminen. Kannoin kirkuvan pojan polkupyörän lähellä olleelle penkille, jossa aloin syöttää hänelle tuubisosetta. Se kelpasi, vaikka vähän vielä itketti. Tiesin, että hänellä oli nälkä.

Merkillepantavaa oli, että altaan reunalla istuskellut kaupungin leppoisalta vaikuttanut työmies hymyili välikohtaukselle ja minulle hyväntuulisesti, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, koska tilanteessa ei ollut mitään ihmeellistä. Lapsi haluaa jotakin, vanhempi on eri mieltä, tulee vastustus ja tilanne raukeaa, kun lapsi saa eteensä jotakin muuta. Seuraava vastalause tuli pyöräilykypärää päähän laitettaessa. Tiesin, että poika alkoi olla jo myös väsynyt. Mutta kun hän pääsi pyöränistuimeen ja sai tutin suuhunsa, kaikki oli hyvin, ja hän hymyili.

Hiekkalaatikon reunalla istunut isoäiti tuijotti meitä julkeasti suoraan kohti, samoin vähän kauempana pienen poikansa kanssa kyykkinyt äiti. Teki mieleni kysyä, mikä mahtoi heistä olla niin mielenkiintoista. Sekö, että äiti sanoo lapselleen, mitä tehdään? Että hän ei levitä punaista mattoa lapsensa eteen ja soita pelastusajoneuvoja, kun lapsi itkee? Näen silmissäni, että nämä ovat juuri niitä vanhempia ja isovanhempia, joiden kotona kasvaa sitkeitä pikkutyranneja, jotka pyörittävät helposti koko perhekuntaa ja sen jälkeen kaikkia muita ihmisiä otteessaan. Tai ainakin yrittävät, kunnes heidät pannaan ruotuun.

Onneksi olen äitiydessäni ja vanhemmuudessani jo niin varma, ja tiedän, että tunnen poikani parhaiten ja olen hänelle maailman paras ja turvallisin äiti, etten tunne epävarmuutta arvostelevien katseiden edessä. Mutta olen kuullut, että nämä varsinaiset kaikkitietävät kotiäidit ovat pahimmillaan aivan hirmuisia. Heitä tapaa ainakin osoitteessa http://www.vauva.fi/keskustelut. En uskalla edes kauheimmissa painajaisissani kuvitella, minkälaisia heidän lapsistaan kasvaa.

Pieni vesipetoni mun

Voi vitsit että oli hauskaa tänään vauvauinnissa! Tai ei se mikään vauvauinti ole, taaperoita siellä polskii, ja vähän vanhempiakin. Olemme käyneet vauvauinnissa siitä lähtien, kun poikani täytti 3 kuukautta, ja hän todellakin rakastaa vettä.

Aluksi hän ei erityisesti näyttänyt tunteitaan elementtiä kohtaan. Oli vain vedessä, kun me veimme hänet sinne. Jossakin vaiheessa hän jopa taisi vähän pelätä noita uintikertoja, hän oli vauvana paljon paljon arempi kuin nykyään. Mutta pikkuhiljaa hän alkoi tottua polskuttamiseen ja läiskyttämiseen, ja nykyään hän on altaassa kuin pieni delfiini.

Tänään nauroin katketakseni ehkä osittain sisäänpäin, kun poikani sukelsi altaan reunalle kiinnitetystä, pienestä muovituolista veteen. Hänen viereisellä tuolillaan istui kutakuinkin samanikäinen poika, joka ei olisi halunnut sukeltaa. Omalle pojalleni tuli kamala kiire päästä näyttämään, miten hän uskaltaa molskahtaa veteen ja vieläpä hienosti.

Uinnin päätteeksi hän tepasteli maha pystyssä pukuhuoneessa uusissa uimakengissään, kunnes sai vaatteet ylleen. Sen jälkeen hän meni keikistelemään ujon näköisenä lattialla istuneen tytön eteen. Ja taas äitiä nauratti.

Nyt on viimeistään koittanut se aika, kun voin sanoa rehellisesti ja täydestä sydämestäni, että kyllä on ihanaa, kun on lapsi. Tottakai olen rakastanut omaa poikaani alusta lähtien, mutta vauva-aikana olin toisinaan melkoisen paniikissa, kun en ymmärtänyt hänen viestejänsä. Muistan, kuinka ajattelin, että odotan niitä aikoja, että hän oppii kävelemään ja pian kohta jo puhumaankin. Nytkin hän ymmärtää hurjan paljon, niin paljon, että päivittäin yllätyn.

Ja kun hän on päässyt eroon ärsytyksen aiheista, jotka tekivät hänestä vauva-aikana varovaisen ja herkän, hänen luonteensa on alkanut korostua ja tulla kaikessa viehättävyydessään esiin. Hänellä on loistava huumorintaju. Nauran päivittäin pelkästään hänen ilmeilleen ja kujeilleen. Hän esiintyy mielellään ja on loputtoman utelias. Nautin ihan hirmuisesti hänen touhujensa seuraamisesta.

Ja on tässä käynyt niinkin, että olen sopeutunut vanhemmuuteen, siihen että olen äiti. Jäisi melkoisen paljosta paitsi, jos ei olisi.

Pieni ihminen, suuret tunteet

Ei pysy äiti lapsensa kehityksen perässä. Yhtäkkiä tuo kiltti innokas tutkimusmatkailija on alkanut kiljua ja kirkua, suorastaan karjua. Ja aivan äkkiarvaamatta, ilman syytä, ajattelee äiti. Mutta eipä sitä tajua että jokin pikkiriikkinen, aivan vähäpätöiseltä tuntuva seikka voi aiheuttaa pienessä, kouliintumattomassa mielessä hirvittävän suuren pettymyksen. Joka tuntuu kaatavan koko maailman.

Tänään se oli suolapurkki. Oli kotiuduttu aamun pihaleikeistä ja syötiin lounasta ennen päiväunia. Ihmettelin, mitä melkein koko lautasellisen syönyt pikkumies yhtäkkiä kurottelee. Pöydällä ei ollut sillä suunnalla muuta kapistusta kuin sormisuolapurkki, ja päättelin, että hän haluaa sen. Selitin, että se on aikuisille, ei lapsille, ja siitäkös tämä suivaantui. Kirkui koko sen ajan, kun putsasin suun, siivosin jäljet, kiikutin makuuhuoneeseen, riisuin vaatteet, vein potalle, tämä pissasi, pesin pepun ja vein takaisin makuuhuoneeseen, laitoin uuden vaipan ja vaatteet päälle. Sen jälkeen silittelin sylissä ja selitin, että ei mitään hätää. Melkein olin alkanut itkeä jo itsekin.

Äitiys ja siihen liittyvä vastuu saavat kaikessa hienovaraisuudessaan mielen toisinaan temppuilemaan. Sitä alkaa herkästi miettiä, onko tämä normaalia vai onko tuossa kasvamassa jokin erityislapsi, joka vaatii erityishuomiota, josta tulee hankala ja jonka elämästä onneton. Pahimmassa tapauksessa hän kasvaa kieroon ja vahingoittaa viattomia ihmisiä heiluessaan koulussa aseen kanssa.

Ihan noin pitkälle en tänään ajatuksissani päässyt, mutta tosissani pohdin, onko tämä normaalia, teenkö kaiken oikein, ja ennen kaikkea reagoinko toisen pettymyksiin oikein. Olen yrittänyt olla pahimman karjumisen aikaan huomaamatta toisen kuohumista, ja sen laannuttua ottaa syliin, lohduttaa ja selittää mistä on kyse. Aina se ei ole mahdollista. Esimerkiksi silloin, kun ajan autoa ja toinen karjuu turvaistuimessaan rusinoiden loppumista naama Neuvostoliiton lipun värisenä sillä volyymillä jolla ikkunatkin rikkoutuvat.

Rusinoissa pidetään tauko.

Onneksi on vertaisryhmät. Menin heti kirjoittamaan facebookin suljettuun ryhmään kokemuksestani ja kysymään, onko muilla samanikäisten taaperoiden äideillä kiljukaula hoidettavanaan. Ja onhan heillä. Helpottavaa. Se on siis normaalia ja kuuluu tähän ikään.

Täytyy vaan yrittää muistaa, että tämä(kin) vaihe päättyy joskus ja alkaa seuraava. Jonka äiti sisäistää sitten tyylikkäästi akateemisen vartin myöhässä.