Hiljaisuus (ja AIKA!) on kultaa

Toteutan ilmeisesti vanhaa viisautta blogini kirjoittamisessa. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa (lue: asiaa), kannattaa pysytellä vaiti. Hiljaisuus on kultaa ja niin edelleen.
Vaiti pysyttelemiseni johtunee tässä tapauksessa kuitenkin siitä, että lopun ajan ennen työhönpaluuta olen halunnut viettää tiiviisti poikani kanssa, aina kuin mahdollista. Yksi ajanjakso on tulossa vääjämättä loppuun, minun ensimmäinen siivuni kotiäitinä.

Lisäksi minulle on edelleen epäselvää, kenelle näitä tekstejä oikeastaan kirjoitankaan. Itselleni, jollekin tutulleni, jonka kuvittelen blogini ääreen eksyneen, vai kasvottomalle yleisölle, joka ajautuu tekstieni pariin omituisten hakusanayhdistelmien perusteella googlen kautta. Ja koska mitään tekaistuakaan en osaa blogiini kirjoittaa, olen pysytellyt silkassa totuudessa, omassani tosin. Silti tietty itsesuojeluvaisto pitää sormiani kurissa, kun ne näppäimistöllä lentävät. Ihan kaikkea ei ole tarpeen kertoa, läheskään kaikkea edes.

Tästä on muotoutunut esikoisäidin ajatuksia tallentava blogi, johon olen kirjoitellut harvakseltaan, silloin kun on tuntunut siltä. Nyt olen palaamassa takaisin työelämään, tosin työ itsessään näyttää kotiäitijakson jälkeen aivan toiselta, paljon merkityksettömältä, johon en niin paljon aikaani haluaisi tuhlata. Siksi tämä kotona lapsen kanssa oleminen on myös opettanut minulle, missä suhteessa asiat merkityksineen elämässäni näen, mihin kannattaa paneutua ja mistä voi hieman tinkiä. Tulevaisuudessa haluan järjestää elämäni niin, että kulutan aikaani vain sellaisiin asioihin, jotka oikeasti tuntuvat tärkeiltä. Olen tehnyt päätöksiä, ja se tuntuu tosiaankin erinomaisen hyvältä.

Vielä ei ole aika syventyä pohtimaan, kuinka hirmuisen paljon elämäni on muuttunut - sanotaan nyt vaikka viiden viime vuoden aikana. Mutta on se. Kokonaisen elämän verran. Samaan elämään mahtuu tuhansia vaiheita erilaisine nyansseineen, ja kaikki ovat minua, minusta lähtöisin. Muistot ovat erittäin tärkeitä, rakkaita, ja tietoisuus siitä, että minä olen ne elänyt. Kyllä vaan elämä on melkoisen auvoista, omani nimittäin. Vuoden lopussa tällainen kulunut herkistely sallittakoon.

Päättäväistä Uutta Vuotta!

Hoitovapaa loppuu

Nyt on tultu siihen pisteeseen, että hoitovapaata on jäljellä enää muutama viikko. Menen takaisin töihin heti vuoden alussa. Onneksi olen saanut sovittua niin, että teen nelipäiväistä viikkoa, joten minulla on kolme kokonaista päivää pikkumiehen kanssa viikoittain. Mutta ottaa se koville.

Nautin päivä päivältä enemmän poikani kanssa touhuamisesta, kun hän kasvaa ja kehittyy ja hänen kanssaan voi touhuta kaikenlaista. Äitiysloma ja hoitovapaa eivät ole olleet minulle lähimainkaan vieraantumista aikuiselämästäni, se on ollut hieno vaihe elämässäni. Olen viettänyt poikani kanssa niin aktiivista elämää ja sukeltanut uuteen elämäntilanteeseen niin innoissani, etten ole kokenut sitä mitenkään tylsäksi tai "tyhmentäväksi", kuten moni sanoo. Olin elänyt ennen lapsen saantia niin kauan aikuiselämää, hyvin hedonistista ja itsekeskeistä arkea, että muutos on tehnyt minulle ainoastaan hyvää. Olen oppinut vaikka mitä.

Siksi onkin kamala ajatus, että pian joku vieras aikuinen viettää poikani kanssa enemmän aikaa kuin minä. Käytännössä kasvattaa tätä. Minusta se on suorastaan sairasta. Samalla tavoin kuin eläinemo huolehtii poikasistaan, ihmisen kuuluisi pystyä järjestämään jälkikasvunsa hoito. Kyllähän minä nyt tunnen oman lapseni parhaiten ja osaan toimia hänen parhaakseen. Yhteiskunta on muuttunut käsittämättömäksi.

Poika on vielä niin pienikin, vasta 1 vuotta ja 7,5 kuukautta, sitten kun hänet perhepäivähoitajalle vien. Tiedän, että asiat alkavat luistaa ja sopeudumme molemmat, mutta on se silti haikeaa, kun yksi vaihe on tullut tiensä päähän.

Lumileikkejä

Haluaisin sitäpaitsi pojalle jo seuraa, mutta tällä kertaa se ei olekaan niin helposti tehty kuin sanottu. Poikahan sai alkunsa kertalaakista, mutta nyt kierukanpoistosta on jo yli neljä kuukautta ja joka kuukausi petyn uudestaan... Ehkä ihan hyvä että minun on pakko oppia malttamaan ja nöyrtymään, mutta silti. Vauvakuume on kova, eikä minulla sellaista ole koskaan ollut ennen. Sitten kun se ihme tapahtuu, että alan taas odottaa, sitä osaa kyllä arvostaa.

Oma napa on ihme

Ennen arjensietokykyni oli melko puhtaasti nolla. Minun oli vaikea viihtyä kotona (sinkkuna) itsekseni ja puuhastella ihan tavallisia asioita. Kun tarkemmin muistelen, samaa ongelmaa taisi esiintyä ensimmäisessä pitkässä suhteessani parinkympin iässä. Elämän olisi pitänyt räiskyä ja tuntua koko ajan ja täysillä. Tuntui siltä, että jos on tavallisen arkisia päiviä, elämä valuu hukkaan.

Kyllähän minä sen jo vuosia sitten ymmärsin, että jos jyrisisi koko ajan, se alkaisi tuntua tavanomaiselta eivätkä oikeat herkkuhetket enää erottuisi normista. Mutta silti. Yksin oli kovin hankala tehdä esimerkiksi ruoanlaitosta merkityksellistä. Tai television katselusta. Tai mistä tahansa kotona tapahtuvasta. (Happiness is real only when shared.) Niinpä minä sitten eli liitämällä. Työn lisäksi sosiaalista elämää oli niin että edelleen hengästyttää, kun sitä ajattelen.

Nyt, kun elämä on runsaan puolentoista vuoden ajan keskittynyt pääasiassa kotiin, olen alkanut nähdä "ne arjen pienet ilot". Kumma juttu, että siitäkin pitää tehdä numero, ennen kuin ne alkavat tuntua arvokkailta. Mutta elämäni on hyvin onnellista juuri nyt. Tuon pienen puolitoistavuotiaan taaperon kanssa ne pikkuiset tavalliset asiat tuntuvat suurilta, koska saan vierestä seurata, minkälaista uutudenviehätystä ja ihastusta ne ensikertalaisessa herättävät. Syksyiset tuulen mukana tanssivat lehdetkin voivat tosiaan olla ihmeellisiä. Tai yhtäkkiä lehdettömiksi muuttuneet puut. Tai punainen ukkeli liikennevalossa. Tai vaikka tuo mutteri liukumäen sivussa. Tai ihan vaikka oma napa.

Lapsen kautta olen päässyt lähemmäs sitä minää, joka olin ennen kuin maailma vei mukanaan. Olen vaatimattomampi ja nöyrempi, nautin pienemmistä asioista, jotka ovat kuitenkin suurempia. Siksi minulla ei ole ollut mikään kiire töihinkään. Ennen lapsen syntymää ajattelin, että varmasti palaan työhön sitten aika lailla heti, kun äitiysloma loppuu. Nyt olisi tarkoitus palata töihin tammikuun alussa, ja pelkkä ajatuskin hirvittää. Tiedän, että kaikki menee hyvin ja poika sopeutuu päiväkotiin. Työhönpaluuni houkutusta ei suurenna tosiasia, että talossa on ollut viidet yt-neuvottelut kolmen vuoden aikana, ja kevääksi povataan jälleen uusia. En tiennyt, että minäkin voisin olla kotona viihtyvää sorttia. Joskus yksin asuessani minun piti oikein keskittyä, kun mietin, että mitä minä oikein lapsena kotona tein, mihin sen ajan käytin. Ehkä syynä uuteen kotiorientoitumiseeni lisää sekin, että pitkäksi venähtäneen nuoruuteni aikana minulta jäi melko harva asia kokeilematta, enkä kaipaa juuri nyt minnekään muualle.

Nyt tuo pieni aarteeni täyttää puolitoista vuotta. Pikkuhiljaa olen kasvanut äidiksi, vaikka matka ei ole ollut pelkästään suloinen, siloinen ja ruusuntuoksuinen. Joka tapauksessa olen oppinut itsestäni ja maailmasta kymmeniä sellaisia asioita, joista minulla ei olisi ollut aikaisemmin aavistustakaan.

Entisaikaan

Perheellistyneenä huomaan ajattelevani, että olisipa mukava, jos samassa taloudessa asuisi muitakin sukupolvia. Kuten ennen vanhaan, kun isossa huushollissa oli työikäisen pariskunnan lisäksi myös jomman kumman vanhemmat. Olisi seuraa ja apua, kun nyt suurin osa arjesta kuluu lapsen kanssa kaksin.

Moni kotona lapsensa kanssa oleva äiti sanoo olevansa hyvin yksinäinen. Ymmärrän sen, keskusteluseura aikuisen kanssa puuttuu. Itse pyrin järjestämään joka päivälle jotakin aktiviteettia, jotta koti ei alkaisi käydä liian ahtaaksi.

Olen äidiksi tultuani huomannut, että vaikka viihdyn hyvin itsekseni ja minun pitää saada olla välillä yksin, kaipaan jatkuvasti myös sosiaalista kanssakäymistä ja aikuista seuraa. Ja jos sosiaalinen elämä on kutistunut pieneksi pääpiirteittäin, kaikista kontakteista on enemmän kuin hyvillään.

Mutta jos täällä kotona asuisi vaikkapa oma äitini, hänestä olisi tuhottomasti apua. Enkä nyt tarkoita, että sysäisin vastuun lapsenhoidosta hänen kontolleen. Vaan että saisin tukea omille päätöksilleni ja ylipäätään itselleni ja lapselleni seuraa.

Ennenhän se meni niin. Pidettiin huolta sekä pienemmistä että isommista. Ei sysätty vanhempia hoitolaitokseen, kun he tulivat niin vanhoiksi etteivät pystyneet enää huolehtimaan itsestään. Oli kunnia saada kantaa huolta vanhemmistaan, maksaa heidän huolenpitonsa takaisin.

Olenkin herännyt tähän ajatukseen vasta nyt, äitinä. Olisi ihanaa, jos voisi itse tarjota omille vanhemmilleen kodin sitten, kun se aika koittaa. Jos asuisi sellaisessa paikassa, jossa olisi riittävästi tilaa kaikille. Se olisi myös erittäin hedelmällistä omien lapsien kannalta, että he saisivat perspektiiviä elämään. He oppisivat kunnioittamaan vanhoja ihmisiä ja ymmärtämään, että elämä ei ole aina ollut sellaista kuin nyt. Kansanperinne leviäisi huomaamattaan nuoremmille sukupolville, kun tarinoita kertoisivat oikeat ihmiset.

Ja lapset eivät joutuisi koskaan olemaan yksin, kun tulevat koulusta kotiin.

Tietysti tämä on vain kaunis ajatus, ja todellisuus voi aikanaan olla tyystin toinen. Vanhempani voivat esimerkiksi sairastua siten, että kotona asuminen on mahdotonta. Mutta mitä olisi elämä ilman haaveita ja ajatuksia.

Lapseensa kiintyneet

Tuli puheeksi kiintymysvanhemmuus. Olenhan aiheesta jo lukenutkin useita artikkeleja, mutta keskustelun ansiosta syvennyin siihen syvemmin ja menin lukemaan Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n nettisivuja http://kiintymysvanhemmuus.fi/.

Alkoi kuulkaas kuumottaa. Meni oikein hermo ja ryhdyin paasaamaan miehelleni, joka katsoi parhaaksi myötäillä kommenttejani tai ehkäpä hän olikin samaa mieltä kanssani. Itse olin ilmaisussani vain hieman hiiltynyt. Jo pelkkä nimi. Kiintymysvanhemmuus. Onko sen tarkoitus tehdä ero muihin vanhempiin, jotka eivät ole itsestäänselvästi niin kiintyneitä lapsiinsa. (Tässä vaiheessa tulee mieleen, että termi sisältää pienen aavistuksen vanhempien muuttumisesta vuosien varrella riippakiveksi, kun heidän kiinnittyneisyyttään lapsiinsa ei saada mitenkään lievemmäksi.)

Aloin lukea kiintymysvanhemmuuden periaatteita, ja pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että nämä ihmiset ovat ihmisyydestään niin vieraantuneita, että vanhemmuudesta pitää tehdä oikein jokin juttu ja nimetä se, ennen kuin siinä on sitä jotakin. Samoin kuin nykymaailmassa ihmiset ovat niin vieraantuneet luonnosta, että eivät sitä sellaisenaan enää ymmärrä tai kohtaa, ja siksi luontoon palataan elämysmatkojen ja muiden suoritteiden muodossa kokemaan ja eläytymään.

Tuntuivat kovin itsestäänselviltä nuo kiintymysvanhempien teesit. Kiintymysvanhemmuuden filosofiassa uskotaan vauvojen olevan muun muassa sisäsyntyisesti sosiaalisia ja hyväntahtoisia. Uskaltaisin väittää, että kuka tahansa tervejärkinen vanhempi ajattelee samoin. Miksi hankkia lapsia, jos lähtökohtaisesti ajattelee niiden olevan jo valmiiksi pahansuopia, ilkeitä ja täynnä vihaa? Ymmärrän kyllä, mitä teesissä ajetaan takaa, mutta minua vihastuttaa, että kiintymysvanhemmuuden nimeen vannovat tuntuvat nostavan itsensä jalustalle ja erottavat itsensä valtavirrasta, joka ei osaa, jaksa tai välitä kuunnella vauvansa tarpeita.

Väitän, että jokainen tuore vanhempi kyllä yrittää viimeiseen asti kuunnella vauvansa tarpeita, tarjoaa tälle hoivaa, huolenpitoa ja rakkautta ihan LUONNOSTAAN. Ilman että siitä täytyy tehdä jokin juttu, jolle annetaan oikein nimi, jotta vanhemmuus ylipäätään tuntuisi miltään.

Katsotaanpa. Itse imetin omaa esikoistani miltei 13 kuukautta, kunnes menin silmien laserleikkaukseen ja imetys piti lopettaa. Aika oli meille molemmille muutenkin kypsä, eikä poikani pyytänyt lopettamisen jälkeen päästä rinnalle kuin kerran. Imettäminen muutenkin on niin herkkä ja henkilökohtainen asia, että melko varovaisesti alkaisin jakaa neuvoja sen suhteen kenellekään. Jokainen toimii sen suhteen kuten parhaakseen näkee. Haluaisinpa kuulla, mitä kiintymysvanhempi sanoisi siihen, että vastasyntynyt yksinkertaisesti kieltäytyy imemästä, hylkii rintaa, eikä muuksi muutu, vaikka äiti kokeilisi kaikki maailman kevätjuhlaliikkeet imetyksen onnistumiseksi.

Perhepeti. Meidänkin pikkuinen nukkui alussa aina toisinaan meidän välissämme, kun hänen oli vaikea rauhoittua omaan sänkyynsä tai hän heräsi keskellä yötä eikä uni omassa sängyssä tullut. Jossakin vaiheessa hän vain alkoi tulkita vanhempien sänkyyn pääsyn siten, että se tarkoitti päivän alkamista ja aktivoitumista. Kiintymysvanhempi ehkä nousee kello 3 lapsensa tahdissa uuteen aamuun, mutta me emme, koska lapsi vaikutti kovin väsyneeltä, ei vain osannut äidin ja isin välissä enää rauhoittua. Vuoden ja kolmen kuukauden iässä poika sai oman huoneen, jossa hän myös nukkuu. Perhe-elämämme paras päätös. Kaikki nukkuvat paremmin. Ja pitempään. Se jos mikä on huolenpitoa ja välittämistä.

Kosketus. Kantoliinassa yritin poikaa pitää alussa, mutta siitä ei tullut mitään. Poika ei halunnut olla kyydissä ja minä vihasin liinan sitomista. Poika oli sylissä ja rinnalla, kyllä siinä kosketusta ja läheisyyttä oli ihan riittävästi. Kuten edelleen. Paljon halitaan ja pusutellaan.

Vessahätäviestintä. No siinähän sitten hengaat kotona ja kyttäät vauvan antamia merkkejä. Ei onnistu jos elää liikkuvaa elämää edes niin radikaalisti että käy vaikkapa vaunulenkeillä. Vauvan saa häkeltymään vähemmästäkin kuin sillä, että välillä on vaippa ja välillä ei. Fysiologisesti on mahdollista oppia pidättämään vasta puolentoista vuoden iässä. Väitän, että tätä ennen vessahätäviestintä on ainoastaan vanhempien omien korvien välissä.

Kiintymysvanhemmuus on vanhemmuuden suorittamista isolla ässällä. Siinä on luonnollisuus kaukana, kun kaikesta pitää tehdä numero ja kaikelle pitää antaa nimi. Lapsen huomioon ottaminen on käsittääkseni itsestäänselvyys kaikille tervejärkisille ja muut ihmiset huomioon ottaville ihmisille.

Kiintymysvanhemmille esittäisin vielä kysymyksen: mitä sitten, kun lapsesi menee kouluun? Oletko valmis selittämään, miksi maailma ei olekaan sellainen kuin mihin lapsesi on totutettu? Taitavat tipahtaa melko korkealta nämä lapset, jotka ovat saaneet itse päättää kaikista asioistaan, kuten siitä, milloin menevät nukkumaan. Siinä voivat sitten silmät ristissä opetella aamukahdeksalta uusia sääntöjä.

Harrastuksia

Minua jaksaa huvittaa nuo pikkuvauvoille ja taaperoille järjestetyt harrastukset, joihin olen itsekin poikani kanssa kiitettävän aktiivisesti osallistunut. En ole ihan varmaksi osannut vielä päättää, onko näistä tilaisuuksista hyötyä ja iloa vai pärjäisikö poika vallan mainiosti ilmankin niitä. No tietenkin pärjäisi, mutta entä minä?

Katsotaanpa. Vauvauinnista on ollut konkreettista hyötyä ja iloa molemmille. Aloimme käydä siellä pojan täyttäessä kolme kuukautta, jolloin hän oli mielestäni jo ihan hirmuisen iso ja osaavainen. Aluksi hän ei varmaankaan liiemmin ymmärtänyt mitä tapahtuu, mutta uimakerrat tekivät erittäin hyvää omalle itseluottamukselleni. Vaati melkoisia ponnisteluja lähteä vauvan kanssa kylpylään, pakata kaikki kimpsut ja kampsut, laskea aikataulut oikein, jännittää miten kaikki sujuu ja niin edelleen. Uintikerrat olivatkin aluksi lähinnä koulutusta minulle itselleni. Miten selviydyn, jos vauva alkaa itkeä altaassa, miten selviydyn, jos vauva alkaa itkeä pukuhuoneessa, miten vauva selviytyy muiden vauvojen joukossa ja niin edelleen. Kyllähän me selviydyimme, vaikka välillä epäilin, että poikani pelkää vettä ja vihaa uimista ja muita vauvoja ja minä pakotan meidät molemmat ja välillä miehenikin käymään siellä, koska nyt kerran olen päättänyt että vauvauinnissa käydään ja piste.

Nyt poikani on oikea vesipeto. Hän ei pelkää mitään ja sukeltelee kerta kerralta varmemmin ja rohkeammin veteen. Olen tehnyt hyvän työn, kun sinnikkäästi olen jatkanut harrastustamme. Itse sain roimasti itseluottamusta, että kaikki menee hyvin vaativissakin tilanteissa.

Muskari taas. Siitä poika on alusta lähtien ollut innoissaan, eli noin puolivuotiaasta. Olemme käyneet muskarissa nyt vajaan vuoden, ja sinä aikana olen tutustunut muutamaan äitiinkin. Nämä äidit ovat luoneet minuun uskoa, että vauva/taaperoharrastuksissakin voi käydä ihan täyspäisiä äitejä, joiden kanssa voi keskustella ihan oikeasti kiinnostavista asioista. Minulla on käynyt tietenkin myös tuuri, että samaan paikkaan on osunut kanssani samanhenkisiä ihmisiä. Lisäksi tässä 1 vuoden 4 kuukauden iässä muskarista alkaa olla toistaiseksi sisaruksettomalle pojalleni myös hyötyä: hän näkee miten ryhmässä toimitaan, miten toiset otetaan huomioon ja niin edelleen turvallisessa ympäristössä äidin kanssa. Toki sielläkin välillä tulee itku, kun lelu pitää antaa pois ja siirtyä toiseen tehtävään, mutta äidille tekee hyvää nähdä, että muidenkin lapset näyttävät tunteensa eikä se automaattisesti tarkoita, että äiti on epäonnistunut ja huono.

Mutta sitten. Olimme viime perjantaina teatterimuskarissa (sitä todellakin on ihan kaikkea) ihan vain ajankuluksemme. Siellä minua alkoi hymyilyttää, kun salaa tarkkailin toisia äitejä lastensa kanssa. Ehdin jakaa emot neljään ryhmään sillä perusteella, miten äidit ihmisten ilmoilla lastensa kanssa toimivat.

Ensiksi on dominanttiäiti. Se komentaa lastaan kuuluvalla äänellä ja roimasti, nostaa ronskisti kädestä rimpuilevan lapsen eikä juuri katsele ympärilleen muiden äitien reaktioita. Tämä äiti ainakin vaikuttaa sellaiselta, joka ei ahdistu huono äiti -tuntemuksista tai muutenkaan mieti liikoja, miten tämä ja tuo sana nyt vaikutti lapsen henkiseen kehitykseen ja sukupuoliseen suuntautumiseen.

Sitten on rakastan lapseni solmuun -äiti. Se on sellainen, joka tuijottaa typerä hymy huulillaan omaa kullannuppuaan, teki tämä mitä tahansa. Eli jos oma pikku piltti ottaa lelun toisen lapsen kädestä, heittää toista lasta pallolla tai kaataa jonkun kumoon, äiti vain hymisee "ei saa Elisa" niin ettei Elisa edes tajua tämän puhuvan hänelle.

Kolmanneksi on mä en jaksa enää -äiti. Näillä äideillä on väsymyksen mustat rinkulat silmien alla ja kasvot jännittyneet kireiksi, kun he pelkäävät, milloin oma jälkeläinen alkaa taas kitistä. He eivät uskalla sanoa lapselleen suoria sanoja kuten dominanttiäidit, vaan patoavat kaikki lapsensa huonotuulisuuden tai temperamenttisuuden herättämät epämiellyttävät tunteet sisäänsä, yrittävät väen vängälläkin harrastaa ja tarjota lapselleen elämyksiä, ja kun ne eivät kelpaa, äidit kiristyvät entisestään ja joutuvat lopulta itseinhon kouriin.

Neljänneksi on  jalat maassa -äiti ja -isä. Jostakin syystä harrastuksissa käyvät isät ovat omien havaintojeni mukaan kuuluneet poikkeuksetta aina tähän ryhmään. He suhtautuvat lapseensa niin mutkattomasti, että mieleni tekisi jäädä siihen viereen seurailemaan pidemmäksikin aikaa, että miten tämä äiti/isä kaikki tilanteet oikein käsitteleekään. Jalat maassa -vanhempi hoitaa lastaan rakkaudella ja lämmöllä, mutta ei nosta tätä erityisasemaan. Hän ymmärtää, että myös oma lapsi voi välillä tehdä typeryyksiä, mutta jaksaa neuvoa tätä kärsivällisesti, mitä saa ja ei saa tehdä. Jalat maassa -vanhempi ei liioin tee itsestään numeroa, vaan pysyttelee tyytyväisenä sivussa, vaatimattomana ja tasapainoisena.

Se on pieni, ihminen

Toisinaan sitä yllättää itsensä ihmettelemästä, että tuo ihan oikea ihminen ei tosiaan ymmärrä vielä kaikkea. Että sen ymmärrys on edelleen hyvin rajoittunut. Koska se on niin pieni ja se vasta opettelee. Kaikkea.

Hämmästys johtunee osittain siitä, että vietän taaperon kanssa lähes kaiken aikani, ja siksi se on minun silmissäni usein jo paljon isompi kuin onkaan. Tai varttuneempi. Kun tunnen hänet jo niin hyvin, että osaan tulkita hänen merkityksiään ilman sanallista viestintää, unohdan, että hän tosiaan on vasta vuoden ja neljä kuukautta.

Yhtäkään sanaa ei vielä tule, mutta esimerkiksi meidän kotirappumme ala-aulaan maalattua a-kirjainta pikkumies tapailee ihan oikein ihastuneena omaan kyvykkyyteensä. Me myös nauramme usein samoille jutuille, viihdytämme toisiamme. Yskimme tekoyskää vuoron perään, ilmeilemme, ääntelemme ja elehdimme. Minä pakahdun, kun katselen hänen loistavaa ja vilpitöntä tyytyväisyyttä itseensä, kun kehotan häntä ulkovaatteiden pukemisen jälkeen menemään ihastelemaan itseään eteisen peilistä - ja hän tekee työtä käskettyä. Sellainen pieni itsensä ihailun taito tekisi monelle aikuiselle erittäin hyvää. Ilman että siitä seuraisi mitään sen ihmeempää.

Siksi sitä aina pysähtyy ihmettelemään, kun huomaa, että poika ei vaikkapa ole kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että perheemme kissa on ollut jo viisi päivää evakossa. Se sai lähteä jäähylle, koska se osoitti liiallisia mustasukkaisuuden merkkejä pojan saatua oman huoneen ja ryhtyi kuseksimaan ja kerran kakkimaankin tämän upouudelle matolle. Tuntuu kuin yksi aisti olisi poissa. Tai muisti.

On se vähän kummallista, että toinen muistaa lähestulkoon vain sen, minkä milläkin hetkellä näkee. Toki hän muistaa kissan saman tien sen kun se tulee takaisin kotiin, mutta nyt hän ei osoita minkäänlaisia kaipaamisen merkkejä. Pienen kapasiteetti ei riitä.

Vertaisin pientä jostakin muistisairaudesta kärsivään vanhukseen, jolle saa kerta toisensa jälkeen luetella kaikki sukulaiset nimeltä ja selittää kuka taas olikaan kenen kummi ja kaima.

Siksi on myös hätkähdyttävää, kun eräänä päivänä toinen yhtäkkiä osaakin jonkin taidon tai ymmärtää jonkin asian. Niin joo, se ei jääkään tuollaiseksi vaan kehittyy koko ajan.

Vaatimuksia vanhemmalle

Kukaan ei voi valita vanhempiaan, se on selviö. Siksipä vanhempia ja heidän asemansa oikeuttamaa auktoriteettia on silloin tällöin koeteltava, rajoja höykytettävä. Lapsi pistää kampoihin. Koska ovathan äiti ja isä nyt melko urpoja toisinaan.

Eipä voinut valita vanhempiaan 8-vuotias helsinkiläistyttökään, joka joutui järkyttävän pahoinpitelyn ja lopulta hengenriiston uhriksi.

Juttu kaikessa silmittömässä kamaluudessaan on käsittämätön, enkä ensin aikonut lukea sen yksityiskohtia lainkaan. Jotenkin julkisuudessa pyöritellyt käänteet kuitenkin tavoittivat tietoisuuteni ja olen joutunut asiaa itsekin pohtimaan.

Lastensuojelu ja kiireelliset sijoitukset ovat erittäin kaukana omasta todellisuudestani. Tiedostan niiden olemassaolon ja pidän niitä hyvänä asiana, that's it. Mutta se, miten paljon mietin, minkälainen äiti olen, osaanko olla lapseni kehityksen kannalta hyvä ja riittävän herkkä, miten lastani kohtelen ja hänen tarpeisiinsa vastaan, miten paljon haluan hänen hyväkseen tehdä ja miten paljon häntä rakastan, se tuntuu olevan ihan kamalan kaukana siitä todellisuudesta, jossa tämä kidutettu 8-vuotias ja monet hänen kohtalotoverinsa elävät.

Minkälaiseen maailmaan poikaani oikein kasvatan ja valmistan? Epäreilu todellisuus voi iskeytyä hänen kasvoilleen jo koulutien alkaessa. Vieruskaveriksi voi istahtaa turvattoman häpeän keskellä varttunut lapsi, jonka koko olemus huutaa kaipaavansa huolenpitoa ja välittämistä. Miten tällaiseen voi lasta valmistaa?

Itselleni kävi niin. Vartuin esimerkillisessä kodissa, jossa oli lämmin eikä mitään puuttunut. Äiti oli kotona ja huolehti lastensa hyvinvoinnista. Juostiin tarjousten perässä, keräiltiin alennuskuponkeja ja säästettiin aina vaan, säilöttiin hilloja, keitettiin mehuja ja elettiin muutenkin vaatimatonta ja mutkatonta elämää. Mikään koti ei ole tahraton, ja kyllä meillekin kupruja mahtui. Mutta lapsuuteni turvallinen maailma oli kuitenkin valovuosien päässä siitä, mitä silmieni eteen koulun alkuvuosina lävähti.

Luokallemme mahtui niin monta surullista perhekohtaloa ja tarinaa, ettei pieni lapsenmieleni voinut käsittää sitä. En voinut ymmärtää, ettei kaikilla olekaan yhtä hyvä kasvaa kuin minulla. Ristiriita meidän monen välillä oli silmiinpistävä, ja minä herkkänä lapsena eläydyin siihen liian vahvasti. Törmäys johtui osaksi siitä, että keskustan vakavaraiseen kouluun tuli lapsia huonomaineisesta lähiöstä, koska heidät oli hyväksytty musiikkiluokalle.

Hyvä pannaan kiertämään. Opetan pojalleni, miten toiset ihmiset otetaan huomioon, miten ollaan ihminen toiselle. Varustan hänet sellaisella itsetunnolla, ettei se vähästä haperru. Opetan, mikä on tärkeää ja mikä kannattaa jättää vähemmälle huomiolle. Olen olemassa hänelle ja hänen tarpeilleen.

Ei silloin haittaa, jos hän jonain päivänä saa itsetehdyn sijaan kaupan ruokaa.

Elämää taaperokoulussa

Mannerheimin Lastensuojeluliiton Vanhempainnetin sivuilla http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/kasvu_ja_kehitys/1_2-vuotias/ muistutetaan, että taaperoikäisen vanhemman tehtävänä on asettaa rajoja ja kestää lapsen kiukkua. Siinäpä vasta tehtävä! Sanoinkuvaamatonta, miten monituisia tunteita lapsen itsenäistyminen ja siihen liittyvä rajojen etsiminen raivokohtauksineen vanhemmissa herättää.

Kun lähimainkaan aina ei pysty edes sanomaan, että mistä se nyt suuttui, kun omassa todellisuudessa mikään ei näy menneen epäjärjestykseen. Mutta lapsen todellisuudessa vinossa on moni asia, ja pahasti. On hankala mennä nimeämään hänen tunteitaan, miksi suututtaa, kun sitä ei itsekään tiedä.

Jos lapsi ei poskihampaiden puhkeamisen aiheuttaman ikenien pakottamisen vuoksi suostu syömään lämmintä ruokaa oikeastaan yhtään moneen päivään, huutaa vaan ruoan nähdessään ja suuttuu, kun sitä hänelle kehdataan edes tarjota, olo tuntuu kyllä erittäin huonolta äidiltä. Tai jos lapsi hermostuu kun vaippa pitäisi vaihtaa (kun on kiire jonnekin) ja hänellä leikit pahasti kesken. Menee päiviä, jolloin tuntuu, että täällä on vain karjuva lapsi eikä mitään muuta. Eivätkä huutoon auta mitkään kevätjuhlaliikkeet, ei hyvät eikä pahat.

Se helpottaa, että kuulee muilla olevan samanlaista. Ja että päivään mahtuu myös lukemattomia hyviä hetkiä ja pääpiirteittäin tunnelma on hyvä. Mutta se kieltäminen ja pois kielletystä puuhasta vieminen ja sen aiheuttama kiukku on kamalan raskasta. Ymmärrän hyvin, että moni kokee kieltämisen seurauksineen liian rankaksi. Minä olen päättänyt pysytellä johdonmukaisena vaikka mikä tulisi. Eli rajat on vedetty ja ne pysyvät vaikka raivari iskisi missä väenpaljoudessa tahansa.

Huutava ja raivoava lapsi herättää neuvottomuutta, väsymystä, turhautumista, kiukkua, jopa raivoakin. Itsesyytöksiä, epätoivoa, luovuttamista. Sitten huuto katkeaa taas kuin seinään ja lapsi on itse aurinko.

Tämäkin on yksi niistä tuhannesta vaiheesta, jotka alkavat täysin varoittamatta ja joiden sisäistämiseen äidiltä menee aikaa. Kun äiti nyt ensin ottaa lapsen huudon itseensä ja miettii että miksi kaikki mitä tekee on väärin.

On se lapsi huutavanakin rakas, tietenkin. Ja taaperokoulu se vasta itsetuntemusta opettaakin!

Miten riitelen oikein (ja muuta knoppitietoa)

Parisuhde on taiteenlajista vaativin. Siihen ryhtyminen, siinä eläminen ja sen hoitaminen vaatii ymmärrystä ja taitoa, ennen kaikkea tahtoa. Jos ajatellaan ihmisen elämää, maailma ehtii muuttua melkoisen paljon yhden elinkaaren aikana. Jos ihminen kokee elämänsä aikana yhden pitkän parisuhteen, se vaatii kummaltakin osapuolelta todellista sitoutumista, uusintamiskykyä ja huolenpitoa.

Jo varhain minulle kerrottiin, että ei suhde vaihtamalla parane. Totta, uutuudenviehätys ja rakastuminen laimentuvat ajan mittaan, ja kumppani alkaa näyttäytyä ikään kuin sellaisena kuin hän todella on. Jos toisen kanssa viihtyy ja on kuin kotonaan, rakastuminen muuttuu seesteisemmäksi rakastamiseksi, toisen kunnioittamiseksi ja huomioonottamiseksi. Huomionarvioista on, että toista ei voi muuttaa. On mukauduttava itse.

Nykyisen suhteeni lisäksi minulla on ollut elämässäni kaksi pitkää parisuhdetta ja liuta lyhyitä yritelmiä. Nyt tunnen, että olen saapunut kotiin, eikä minun tarvitse enää etsiskellä mitään muuta kuin minulla on.
Kumppanini on minulle mies, paras ystävä, elämäntoveri ja lapseni isä, kaikki tasaveroisia seikkoja. Minulla on hauskaa hänen kanssaan, ja me nauramme samoille asioille. Se on ehkä tärkeintä.

Me otamme kiivaasti yhteen, toisinaan. Useimmiten silloin, kun toinen tai molemmat ovat väsyneitä. Riidat ovat dramaattisia, sanalliset miekat sinkoilevat ja lävistävät sielun sarjatulen lailla. Riitojen aikana kaiken lopullisuus on käsinkosketeltavaa ja vajoamme kumpikin ikuisen menetyksen alhoon. Molemmat kärsivät eivätkä pysty ajattelemaan mitään, ennen kuin taistelu on sovittu. Onneksi sovinto tehdään melkein aina jo samana päivänä, eikä mykkäkoulua käy kukaan.

Riidat ovat kuluttavia, mutta välttämättömiä. Ne puhdistavat ilmaa ja saavat muistamaan, kuinka paljon toisesta oikeasti välittääkään. Kuinka paljon toisen vilpitöntä anteeksipyyntöä ja yhteistä sovintoa arvostaa puhdistautumisriitin jälkeen.

Mitä pidemmälle suhteemme on edennyt, sitä paremmin olemme oppineet tuntemaan toistemme tavat riidellä. Yhteenotot voisi jättää omaan arvoonsakin, koska ne useimmiten toistavat samaa kaavaa. Mutta tulistuvina ihmisinä hermonmenetystä on toisinaan mahdotonta estää.

Me emme mene toisten ihmisten eteen riitelemään tai solvaamaan toisiamme. Emme sotke muita ihmisiä keskinäisiin välienselvittelyihimme. Jollakin tasolla tilannetaju säilyy siis myös riitatilanteissamme.

Riiteleminen opettaa myös nöyrtymistä. Sitä, että toisinaan on syytä  niellä ylpeytensä ja olla se joka ensimmäisenä ojentaa sovittelevan käden ja pyytää anteeksi.

En ole kuluttanut aikaa miettimällä, miten pariskunnat mahtavat riidellä. Mutta eittämättä riitoja suhteisiin mahtuu, eivät kai muuten lähes puolet solmituista avioliitoista päättyisi eroon.

Avainasia on, että osataan riidellä oikein. Että riidat sovitaan ja toiselta pyydetään anteeksi. Että suutuspäissään singottuja sanoja ei jäädä tutkiskelemaan syvällä sisimmässä eikä niistä katkeroiduta. Ettei päädytä hirmutekoihin.

Äiti ja poika

En oikeastaan koskaan ajatellut, että mitä sitten jos minusta tulee äiti. En liioin koskaan miettinyt, että tuleeko minusta ikinä äitiä. Mutta jossakin mieleni takahuoneessa ajattelin, että jos minusta joskus tulee äiti, toivoisin, että saisin pojan. Koska tähänastisen elämäni perusteella olen pannut merkille, että äidin ja pojan suhteessa on jotakin, mitä kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Eikä kuvitella.

Minä sain pojan. Olin kuullut, että äitiys ei ehkä heti paukahda iholle ja sieluun kokonaisvaltaisesti, että oma lapsi ei välttämättä heti tunnu vain ja ainoastaan omalta, että lastaan oppii ehkä rakastamaan vasta vähän ajan kuluttua. Minä kyllä rakastin heti ensisilmäyksellä odotettua poikaani, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä äitiys oikeastaan on. Olen kasvanut rooliini pikkuhiljaa, ja kaikki sujuu koko ajan paremmin ja luottavaisemmin.

Mutta silti tulee epäuskon hetkiä, olenko riittävän hyvä ja juuri oikeanlainen äiti lapselleni. Että en tukahduta hänen herkkyyttään ja luovuuttaan vaikka vain huomaamattani tai tee jotakin muuta peruuttamatonta. Tiedän, olen ollut äiti vasta yhden vuoden kaksi kuukautta ja 23 päivää, joten pohdintani saattavat olla hieman ennenaikaisia. Mutta ei ole turhaa väittää, että suhde alkaa rakentua ensisilmäyksestä ja -kosketuksesta lähtien.

Sain juuri loppuun Lionel Shriverin kirjoittaman kirjan Poikani, Kevin, jonka pohjalta tehdyn elokuvan olin nähnyt jo aikaisemmin. Kirja on kai ennen kaikkea tutkielma amerikkalaisten kouluampujien äitisuhteesta, mutta kyllä se on nähtävissä myös laajemmin tutkielmana äitiydestä ylipäätään. Lyhykäisesti kirjan kertoja pohtii pitkällä aikuisuuttaan miehensä kanssa, kannattaako heidän ryhtyä vanhemmiksi ja tehdä lapsi. Kun he lopulta saavat pojan, tämä hylkii äitinsä rintaa. Vastalauseeksi äiti alkaa hylkiä pientä vauvaansa. Tästä alkaa äidin ja pojan välinen sota, joka päättyy lopulta kertojan miehen ja tyttären (pojan isän ja siskon) sekä yhdeksän koulutoverin ja opettajan surmaamiseen.

Tätä tarkoitan, pienestä alkaa kaikki. Koko hienovarainen suhde muodostua ja rakentua, pikkuhiljaa, pala palalta. Ja missä kohdassa on ylitetty raja, että paluuta vilpittömyyteen ja luottamukseen ei enää ole?

En tietenkään itse pelkää pahinta, en mitään pahaa. Eihän muuten voisi koko äitiydestä ja omasta lapsesta nauttia lainkaan. Mutta on hyvä olla tietoinen ja valpas, minkälainen äiti - poika-suhteesta kehittyy. Jotta oma lapsi saisi ainakin kotoa hyvät eväät ja vahvan itseluottamuksen. Miksi muuten olisin lapsen edes halunnut?

Menkää metsään!

Kaikkien suomalaisten pitäisi mennä metsään ainakin kerran kesässä.

Minä menin tänään ja poimin litran mustikoita. Aion mennä uudestaan. Metsässä aukeaa aivan toinen todellisuus. Se imaisee sisäänsä ja antaa ajatella ainoastaan tärkeitä asioita. Ja keskittyä vain siihen asiaan, mitä juuri silloin on tekemässä. Löytämään lisää sinistä kultaa.

Kyllä metsä opettaa.

Kesäretkellä avec bébé

Äiti lähti yksivuotiaan kanssa kesäretkelle. Kokemus oli niin onnistunut, että itseluottamus kasvoi huikeasti ja seikkailunhalu siinä samassa. Menimme Tampereelle omalla autolla. Olin suunnitellut sekä meno- että paluumatkan niin, että päiväuniaika osuisi yksiin autossa istumisen kanssa. Hyvin meni, tosin unet jäivät autossa totuttua lyhyemmiksi, mutta se ei menoa hidastanut. Kaupunki on tuttu opiskeluajoiltani, ja kesän ensimmäisenä kunnon hellepäivänä se näytti niin kauniilta, että nostalgian väreet kulkivat selkäpiitä pitkin ja saivat olon kovin haikeaksi. Muistot tulvahtivat mieleen, ja nyt olin tutussa maisemassa poikani kanssa.

Ohjelmakin oli erinomainen. Päämääränä oli suunnata facebookissa toimivan suljetun ryhmän tapaamiseen. Ryhmä koostuu samassa kuussa synnyttäneistä äideistä, jotka ovat jakaneet odotukseen, raskauteen, synnytykseen ja lopulta lastenhoitoon liittyviä huolia ja ilonaiheita hyvin aktiivisesti jo melkein kahden vuoden ajan. Suurin osa paikalla olleista ei ollut nähnyt koskaan ennen mutta tiesi toisistaan ja lapsistaan paljon enemmän kuin moni live-elämän ystävä.

Poikani yllätti minut taas kerran iloisesti. Vierastamisesta tai pelosta ei ollut tietoakaan, kun hän nautti olostaan muiden samanikäisten taaperoiden kanssa. Kiinnitin jälleen huomiota myös poikani erääseen luonteenpiirteeseen: hän ei ole tainnut koskaan viedä ensimmäistäkään lelua tai tavaraa toisen kädestä. Ja vaikka nyt, kuten monesti aiemminkin, kun moni muu ei noudattanut hänen jaloa käyttäytymissääntöään, hän ei nostanut meteliä tapahtuneesta, jäi vain katsomaan, että jaha, veit sen sitten minulta kädestä. En ole silti huolissani, sillä hän osaa kyllä pitää myös puolensa.

Pikkuinen asettui taloksi.

Olin varannut meille oikein hotellin, koska halusin ottaa ensimmäisestä kahdenkeskisestä seikkailustamme kaiken irti. Netistä tein todellisen löydön: Tampereen yliopistollisen sairaalan potilashotellina pääasiassa toimiva Norlandia Care Hotel http://www.norlandiacare.no/fi/pasienthotell/finland/tampere_hotel/hotell oli sekä edullinen että tasokas. Ja niin hiljainen, että mietin, mahtaako siellä ketään muuta ollakaan.

Kun poikani tajusi, että me aiomme asettua yöksi kahdestaan vieraaseen paikkaan, hän suorastaan riehaantui. Seikkaileminen äidin kanssa oli kai niin jännää ja etuoikeutettua, että hän oli koko matkan kuin pieni enkeli.

Aamulla luin televisiosta uutisia, joissa kerrottiin, että Pirkanmaata uhkaavat kovat ukkosmyrskyt, ja mietin huolissani, pitääkö kotimatka ajaa kaatosateessa. Myöhemmin kuulin, että salamat olivat loimunneet yöllä. Kumpikin meistä nukkui jyrinän yli.

Voi, kuinka kivaa meillä oli.

Uskon, että mitä enemmän lapseen uskaltaa luottaa, sitä enemmän hän haluaa olla luottamuksen arvoinen. Poikani ei kiukutellut matkalla kuin yhden kerran, silloin, kun hän heräsi menomatkalla päiväuniltaan ja huomasi olevansa edelleen autossa. Taisi olla kova jano ja nälkä, päivä kun oli helteinen. Itku loppui heti, kun pysähdyimme tienvarsiravintolaan ja hän tajusi, että nyt tapahtuu jotain tavallisuudesta poikkeavaa.

Olen onnellinen, että hän on perinyt minun seikkailunhaluni ja kyvyn nauttia ennalta suunnittelemattomista asioista ja vaihtelusta. Jos näin ei olisi, en taitaisi suunnitella seuraavaa reissua yhtä innokkaana - jos ollenkaan.

Suljettu heimo

Melko pitkään meni, että onnistuin olemaan kohtaamatta tiettyä ihmisryhmää. Tänään se kuitenkin tapahtui. Kaikkitietävät kotiäidit astuivat tietoisuuteeni. Ehkä olen hieman ylidramaattinen, sillä kukaan ei tullut antamaan minulle kullanarvoisia neuvoja hiekkalaatikon reunalla hieman ylenkatsovaan sävyyn, kuten olen kuullut olevan heimolaisten tapana tehdä. Pelkkä katse toisinaan kuitenkin riittää.

Kerrotaanpa. Olimme poikani, joka on jo 1 vuotta 2 kuukautta, kanssa pyöräajelulla, jonka määränpäänä oli kaupungin toisella laidalla oleva leikkipuisto kahluualtaineen kaikkineen. Puiston lähellä asuu ystäväni, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, ja hän tuli meitä tapaamaan. Kaikki meni hienosti, kuten yleensäkin ollessani poikani kanssa liikenteessä. Hän on reipas pieni poika, joka on perusluonteeltaan kiltti, iloinen ja utelias. Ja hänellä on oma tahto, mistä olen pelkästään tyytyväinen. Leikimme hiekkalaatikolla, josta siirryimme keinumaan. Poikani jaksoi keinua todella kauan, reippaasti yli puoli tuntia, ja hän nautti ystäväni antamista huimista vauhdeista.

Puistossa oli muutama muukin lapsi, mutta he olivat etäämpänä leikkimässä. Kahluuallas oli yön jäljiltä tyhjä, mutta sattumalta kaupungin työntekijä tuli juuri suuren säiliöautonsa kanssa sitä täyttämään. Kello alkoi olla jo paljon, ja aloimme tehdä lähtöä. Minulla oli mukanani pieni eväs, jonka aioin antaa pojalleni ennen kotimatkaa. Mutta hänpä ei olisikaan halunnut lopettaa keinumista, vaikka olimme jo jatkoajalla ja olin kertonut hänelle, että menemme syömään ja sitten kotiin. Seurasi hanakka vastustus = sydäntäriipivä kiljuminen. Kannoin kirkuvan pojan polkupyörän lähellä olleelle penkille, jossa aloin syöttää hänelle tuubisosetta. Se kelpasi, vaikka vähän vielä itketti. Tiesin, että hänellä oli nälkä.

Merkillepantavaa oli, että altaan reunalla istuskellut kaupungin leppoisalta vaikuttanut työmies hymyili välikohtaukselle ja minulle hyväntuulisesti, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, koska tilanteessa ei ollut mitään ihmeellistä. Lapsi haluaa jotakin, vanhempi on eri mieltä, tulee vastustus ja tilanne raukeaa, kun lapsi saa eteensä jotakin muuta. Seuraava vastalause tuli pyöräilykypärää päähän laitettaessa. Tiesin, että poika alkoi olla jo myös väsynyt. Mutta kun hän pääsi pyöränistuimeen ja sai tutin suuhunsa, kaikki oli hyvin, ja hän hymyili.

Hiekkalaatikon reunalla istunut isoäiti tuijotti meitä julkeasti suoraan kohti, samoin vähän kauempana pienen poikansa kanssa kyykkinyt äiti. Teki mieleni kysyä, mikä mahtoi heistä olla niin mielenkiintoista. Sekö, että äiti sanoo lapselleen, mitä tehdään? Että hän ei levitä punaista mattoa lapsensa eteen ja soita pelastusajoneuvoja, kun lapsi itkee? Näen silmissäni, että nämä ovat juuri niitä vanhempia ja isovanhempia, joiden kotona kasvaa sitkeitä pikkutyranneja, jotka pyörittävät helposti koko perhekuntaa ja sen jälkeen kaikkia muita ihmisiä otteessaan. Tai ainakin yrittävät, kunnes heidät pannaan ruotuun.

Onneksi olen äitiydessäni ja vanhemmuudessani jo niin varma, ja tiedän, että tunnen poikani parhaiten ja olen hänelle maailman paras ja turvallisin äiti, etten tunne epävarmuutta arvostelevien katseiden edessä. Mutta olen kuullut, että nämä varsinaiset kaikkitietävät kotiäidit ovat pahimmillaan aivan hirmuisia. Heitä tapaa ainakin osoitteessa http://www.vauva.fi/keskustelut. En uskalla edes kauheimmissa painajaisissani kuvitella, minkälaisia heidän lapsistaan kasvaa.

Pieni vesipetoni mun

Voi vitsit että oli hauskaa tänään vauvauinnissa! Tai ei se mikään vauvauinti ole, taaperoita siellä polskii, ja vähän vanhempiakin. Olemme käyneet vauvauinnissa siitä lähtien, kun poikani täytti 3 kuukautta, ja hän todellakin rakastaa vettä.

Aluksi hän ei erityisesti näyttänyt tunteitaan elementtiä kohtaan. Oli vain vedessä, kun me veimme hänet sinne. Jossakin vaiheessa hän jopa taisi vähän pelätä noita uintikertoja, hän oli vauvana paljon paljon arempi kuin nykyään. Mutta pikkuhiljaa hän alkoi tottua polskuttamiseen ja läiskyttämiseen, ja nykyään hän on altaassa kuin pieni delfiini.

Tänään nauroin katketakseni ehkä osittain sisäänpäin, kun poikani sukelsi altaan reunalle kiinnitetystä, pienestä muovituolista veteen. Hänen viereisellä tuolillaan istui kutakuinkin samanikäinen poika, joka ei olisi halunnut sukeltaa. Omalle pojalleni tuli kamala kiire päästä näyttämään, miten hän uskaltaa molskahtaa veteen ja vieläpä hienosti.

Uinnin päätteeksi hän tepasteli maha pystyssä pukuhuoneessa uusissa uimakengissään, kunnes sai vaatteet ylleen. Sen jälkeen hän meni keikistelemään ujon näköisenä lattialla istuneen tytön eteen. Ja taas äitiä nauratti.

Nyt on viimeistään koittanut se aika, kun voin sanoa rehellisesti ja täydestä sydämestäni, että kyllä on ihanaa, kun on lapsi. Tottakai olen rakastanut omaa poikaani alusta lähtien, mutta vauva-aikana olin toisinaan melkoisen paniikissa, kun en ymmärtänyt hänen viestejänsä. Muistan, kuinka ajattelin, että odotan niitä aikoja, että hän oppii kävelemään ja pian kohta jo puhumaankin. Nytkin hän ymmärtää hurjan paljon, niin paljon, että päivittäin yllätyn.

Ja kun hän on päässyt eroon ärsytyksen aiheista, jotka tekivät hänestä vauva-aikana varovaisen ja herkän, hänen luonteensa on alkanut korostua ja tulla kaikessa viehättävyydessään esiin. Hänellä on loistava huumorintaju. Nauran päivittäin pelkästään hänen ilmeilleen ja kujeilleen. Hän esiintyy mielellään ja on loputtoman utelias. Nautin ihan hirmuisesti hänen touhujensa seuraamisesta.

Ja on tässä käynyt niinkin, että olen sopeutunut vanhemmuuteen, siihen että olen äiti. Jäisi melkoisen paljosta paitsi, jos ei olisi.

Pieni ihminen, suuret tunteet

Ei pysy äiti lapsensa kehityksen perässä. Yhtäkkiä tuo kiltti innokas tutkimusmatkailija on alkanut kiljua ja kirkua, suorastaan karjua. Ja aivan äkkiarvaamatta, ilman syytä, ajattelee äiti. Mutta eipä sitä tajua että jokin pikkiriikkinen, aivan vähäpätöiseltä tuntuva seikka voi aiheuttaa pienessä, kouliintumattomassa mielessä hirvittävän suuren pettymyksen. Joka tuntuu kaatavan koko maailman.

Tänään se oli suolapurkki. Oli kotiuduttu aamun pihaleikeistä ja syötiin lounasta ennen päiväunia. Ihmettelin, mitä melkein koko lautasellisen syönyt pikkumies yhtäkkiä kurottelee. Pöydällä ei ollut sillä suunnalla muuta kapistusta kuin sormisuolapurkki, ja päättelin, että hän haluaa sen. Selitin, että se on aikuisille, ei lapsille, ja siitäkös tämä suivaantui. Kirkui koko sen ajan, kun putsasin suun, siivosin jäljet, kiikutin makuuhuoneeseen, riisuin vaatteet, vein potalle, tämä pissasi, pesin pepun ja vein takaisin makuuhuoneeseen, laitoin uuden vaipan ja vaatteet päälle. Sen jälkeen silittelin sylissä ja selitin, että ei mitään hätää. Melkein olin alkanut itkeä jo itsekin.

Äitiys ja siihen liittyvä vastuu saavat kaikessa hienovaraisuudessaan mielen toisinaan temppuilemaan. Sitä alkaa herkästi miettiä, onko tämä normaalia vai onko tuossa kasvamassa jokin erityislapsi, joka vaatii erityishuomiota, josta tulee hankala ja jonka elämästä onneton. Pahimmassa tapauksessa hän kasvaa kieroon ja vahingoittaa viattomia ihmisiä heiluessaan koulussa aseen kanssa.

Ihan noin pitkälle en tänään ajatuksissani päässyt, mutta tosissani pohdin, onko tämä normaalia, teenkö kaiken oikein, ja ennen kaikkea reagoinko toisen pettymyksiin oikein. Olen yrittänyt olla pahimman karjumisen aikaan huomaamatta toisen kuohumista, ja sen laannuttua ottaa syliin, lohduttaa ja selittää mistä on kyse. Aina se ei ole mahdollista. Esimerkiksi silloin, kun ajan autoa ja toinen karjuu turvaistuimessaan rusinoiden loppumista naama Neuvostoliiton lipun värisenä sillä volyymillä jolla ikkunatkin rikkoutuvat.

Rusinoissa pidetään tauko.

Onneksi on vertaisryhmät. Menin heti kirjoittamaan facebookin suljettuun ryhmään kokemuksestani ja kysymään, onko muilla samanikäisten taaperoiden äideillä kiljukaula hoidettavanaan. Ja onhan heillä. Helpottavaa. Se on siis normaalia ja kuuluu tähän ikään.

Täytyy vaan yrittää muistaa, että tämä(kin) vaihe päättyy joskus ja alkaa seuraava. Jonka äiti sisäistää sitten tyylikkäästi akateemisen vartin myöhässä.

Hei me kävellään!

Nyt se lähti kävelemään, pieni mies. Tai läpimurto tapahtui jo eilen, kun tuo tepasteli kolmisen metriä ilman tukea ja suorastaan huusi riemuissaan. Kesäkuun alusta lähtien hän on ottanut neljä viisi askelta peräjälkeen ja jatkanut kontaten. Varsinainen kävely jatkui tänään. Se pelaa varman päälle, harjoittelee taidon niin valmiiksi, ettei muksahduksia juuri tapahdu. Siinä suhteessa hän on maltillisempi kuin vanhempansa, jotka ovat ryhtyneet kävelemään isä 11:n ja äiti 12 kuukauden iässä.

Mutta toisin kuin useilla muilla, minulla ei ollut mitään kiirettä poikani kävelemään oppimisen suhteen. Tiesin, että hän lähtee sitten kun on valmis. Useiden vanhempien juttuja kuunnellessa tulee sellainen olo, että heillä on kamala tarve saada lapsi kävelemään ja sitten kun taito on opittu, päivitellään että puuh ja lääh, olisi se voinut vähän kauemmin vielä harjoitella, nyt saa juosta itsensä läkähdyksiin sen perässä. Sellaista pientä ylpeyttä äänessään, että kyllä se meidän pertti vaan on niin etevä kun oppi jo puolivuotiaana puhumaan ja kirjoittamaan.

Itse olen sitä mieltä, että lapsen tahti on paras tahti. En aio liioin elää menetettyjä urahaaveitani tai epäonnistuneita harrastuskokeiluitani uudestaan lapseni kautta. No, se on tulevaisuutta, mutta miksi ihmeessä lapsen pitäisi oppia ihan superaikaisin kävelemään? Eri juttu tietysti, jos oppiminen venyy jonnekin puolentoista vuoden huitteille ja fysiikassa on jotakin vikaa, mutta harvemmin näin.

Nyt se kuitenkin kävelee, tuo pikkuinen. Pieniä askelia, kädet sivuilla tukea antamassa. Suloisen näköistä. Vielä hän ei uskalla nousta lattialta ilman tukea seisomaan, eli kaaduttuaan hän konttaa kipin kapin lähimmän tuen luokse ja nousee äkkiä pystyyn.

Esikoisen rooli ei ole aina kaikista kadehdittavin. Kaikki pitää opetella itse, vanhemmatkin opettelevat vanhemmiksi aivan alusta. Toinen lapsi voi jo ottaa mallia, ja äiti ja isäkin ottavat jo vähän lunkimmin. Miksi sanotaan, että kuopus hemmotellaan pilalle? Ehkä silloin, jos kyseessä on itseni kaltainen iltatähti, väite saattaa tulla kyseeseen. Mutta jos lapset ovat tulleet sarjatulena tumps, tumps, tumps parin vuoden välein, sanoisin, että kolmas ottaa sieltä mistä irti saa.

Toimeliaisuutta, olkaa hyvät!

Pidän toiminnasta ja toiminnallisista päivistä. Sunnuntai oli erinomainen esimerkki päivästä, jonka jälkeen hymistelen tyytyväisenä illalla sängyssä ennen kuin nukahdan. Sellaisten päivien jälkeen tuntee totisesti olevansa elossa.

Ensin sain valmiiksi yhden jutun, joka oli ollut tekeillä jo hieman rapiat kaksi viikkoa. Se on liian pitkä aika yhden jutun kirjoittamiseen, olkoonkin, että juttu on pitkä kuin nälkävuosi, jos kulunut vertaukseni sallitaan. Tavoitin kuitenkin syvimmän idean ja sain rakenteen toimimaan. Lähetin sen luettavaksi muutamalle ihmiselle ja annoin itselleni luvan pitää taukoa jutun lukemisesta siihen asti, kunnes palautteet saapuvat. Mikä ihana hetki kirjoitusprosessissa. Ehdin vieläpä huilaamaan sohvalle ja lukemaan Suomen Kuvalehteä, ennen kuin poika heräsi päiväuniltaan.

Seuraava ohjelmanumero oli autoajelu Ruissaloon, koska ilma oli mitä loistavin eli sateeton ja lämmin. Pojalle evääksi rusinoita ja omenasosetta. Ajoimme Kansanpuistoon, jossa jaksan aina ihmetellä, miten Ruisrockin kaltainen megaspektaakkeli mahtuu niin pienelle alueelle. Kummasti sinne vaan sopii muisteltavaa ja unohdettavaa. Poika keinui riemuissaan ja käveli reippaasti rantaan kanssamme. Kiviä piti kerätä, tottakai, ilman tuttia niistä suurin osa olisi tosin eksynyt suuhun. Kävelimme vielä katsomaan, olisiko pitsihuviloiden vierustalla oleva kahvila ollut auki, mutta ei. Ajoimme kaupan kautta kotiin.

Sitten ehdin kymmenen kilometrin juoksulenkille, ensimmäistä kertaa laserleikkauksen jälkeen. Ai, se oli ihanaa. Vauhti oli maltillinen. Poika unille ja ihanaa miehen kanssa kaksin. Herkuttelimme.

Tänäänkin oli hyvä päivä. Aamulla ystävä tuli lapsineen meidän leikkipihallemme. On kivampi olla ulkona lasten kanssa niin, että mukana on myös joku aikuinen. Vaikka puheenparret keskittyisivätkin leluihin tai muuten vaan lapsiin. Kyllä sinne väliin ehtii jotain muutakin sanoa. Yltiösosiaaliselle puolelleni nuo hetket ovat erittäin tärkeitä. Samalla poika näkee muita lapsia ja oppii. Esimerkiksi että keinuun pitää odottaa vuoroaan.

Olin vaihteeksi pyöräilemässä. Ennuste uhkaili sateella mutta merkit osoittivat aivan toista. Oli aurinkoista ja kuuma. Kakskerran kierrettyäni 37 kilometrin kohdalla alkoi sataa täysin varoittamatta. Ehdin bussipysäkille kastumatta ja söin banaanin. Siinä istuin tunnin ja tuijotin vihaisesti taivasta ja sitä päällystäviä tummia pilviä jotka muuttuivat pikkuhiljaa tasaiseksi harmaaksi. Pakko oli lähteä kotiin. Litimärkänä kuuma suihku on täydellinen.

Olin sanonut miehelle, että mene sinä vaikka elokuviin, kun itse sain seikkailla pyörineni ties missä. Ja sitten ensimmäisen kerran yli kuukauteen luvassa olikin hankala nukutus. Poika jäi kiltisti sänkyynsä itse nukahtamaan kello 20, kuten aina ennenkin. Mutta sitten alkoi kuulua vähän itkua joka yltyi ja yltyi... ja olikin pakko mennä katsomaan. Rauhoittelu kesti 20 minuuttia ja annoin varmuudeksi lääkettä. Jos ne hampaat. Itku alkoi heti kun ovi meni kiinni. Byäääää. Hermot pitivät, takaisin rauhoittelemaan. Ja hitaasti mutta varmasti ne silmät menivät kiinni. Kesti tunnin! Yleensä nukahtaa heti tai viidessä minuutissa. Oli hyvä muistutus entisajoista, minkälainen souvi täällä oli melkein joka ilta, kunnes tuo kertalaakista yhtäkkiä oppi nukahtamaan itsekseen.

Löpinä kiteytyköön neuvoon, joka ei kylläkään ole omani.

Lapsenkasvatusta ja niin edelleen

On juhannus, ja olo on kalsea. Muutama päivä on mennyt oudossa epämukavuudessa vellomisessa, enkä ole saanut edes kiinni siitä, mistä tämä vajoaminen johtuu. Huomaan ajattelevani, että haluaisin olla jossakin muualla, pitäisi tehdä sitä tätä ja tuota tai ainakin vähän matkustella, muuten me lakkaamme olemasta ja kaikki tuhoutuu. Jotakin juuri näin epämääräistä on meneillään korvien välissä.

Luulen, että tarvitsisin vain hetken omaa aikaa. Ehkä juoksulenkki riittäisi puolittain, tai sitten pitäisi repäistä ja mennä jonkun ystävän kanssa baariin ensimmäisen kerran kohta kahteen vuoteen. (Olen ollut siinä välissäkin ehkä tasan kaksi kertaa).

Peilaan omaa käytöstäni lapsen kanssa ollessani melkein neuroottisesti. Jos sanon näin, kasvaako hän kieroon, jos kiellän tekemästä näin, seuraako siitä viha ja uhmaus. Välillä mietin, etten jaksa enää päivääkään odottaa, että poikani osaa puhua ja kertoa mitä haluaa, eikä ilmaisu ole jatkuvaa käminää ja ulinaa. Kun ei se ole nytkään.

Varoittava esimerkki lapsenkasvatuksen epäonnistumisesta löytyy liian läheltä. Koska en tiedä, missä kohdassa vaikeudet ovat tässä tapauksessa alkaneet ja ennen kaikkea mistä syystä ja kaikki jää arvailujen varaan, minun ei pitäisi uhrata asialle näin paljon energiaa ja aikaa. Mutta kun se piinaa. Jos kolmivuotias karjuu naama irvessä aikuiselle että minä tapan sinut, lopettaisin uhmaiästä puhumisen hyvin nopeasti ja menisin kysymään ammattilaiselta, että mitä minä teen väärin ja mitä pitäisi tehdä oikein.

Kun tuollainen tapaus on liian lähellä ja vaikuttaa omiin päätöksiin miten esimerkiksi juhannuksen haluaa viettää kun ei halua mennä samalle mökille perheen kanssa jossa on jatkuvasti huutoa ja kiukuttelua ja lapsen raivoa ja aggressiivisuutta, se pakottaa väistämättä miettimään, miten asiaan pitäisi suhtautua. Tyypilliseen tapaani vetäydyn sivuun ja yritän pysytellä mahdollisimman kaukana, mutta se ei ole kovin kypsää käytöstä ehkä sekään. Ja minkälaista mallia se sitten taas antaa pojalleni.

Hankala tilanne, ehkä se vaikuttaa yleistympeään olotilaani, jota on jatkunut liian monta päivää. Yleensä perusinnostunut luonteeni nostaa melko pian päätään ja katkaisee liiallisen syntyjen syvien pohtimisen. Niin käy nytkin, sen tiedän.

Vapaus valita

Ajauduin tänään yllättäen kovin syvälliseen keskusteluun kampaajani kanssa. Molemmat kertoivat asioita, joita ei paljasteta välttämättä edes hyvälle ystävälle. Oikeastaan tilanteessa ei ollut mitään ihmeellistä, olimme kaksistaan kampaamossa, hetki oli hyvin otollinen henkevälle keskustelulle, olen käynyt samalla kampaajalla jo kolmen vuoden ajan ja ennenkin puhunut hänen kanssaan oikeista asioista.

(Merkillistä on, että siinä vaan kampaajan kanssa juttelen. Yleensä olen kuulunut siihen kastiin, joka antaa ohjeet miten leikataan ja syventyy sen jälkeen tuoreeseen naistenlehteen, vastailee lyhyesti mahdollisiin keskustelunavauksiin ja osoittaa kaikin tavoin, että tämä on nyt hetki minua itseäni varten. En tahdo jutella.) Nyt minulla on kampaaja, joka on ilmiselvästi hengenheimolaiseni.

Keskustelumme oli merkityksellinen, mutta ennen kaikkea sen vuoksi, että havahduin oikeastaan liian pitkän tauon jälkeen miettimään, mitä minulle kuuluu. Muistutin mieleeni, mitkä asiat ovat olleet itselleni tärkeitä ja mitä olen seurannut jo vuosikausia. Tuntui siltä, että minua itseäni oli oikein heräteltävä kaiken tämän arjen alta.

Olen pitänyt yhtenä tärkeimmistä johtoajatuksistani sitä, että minulla on tässä elämässäni, yhteiskunnassa ja maailmassa, jonka arvoja en voi päättää, ainakin yksi vapaus. Vapaus valita, miten suhtaudun ympärillä oleviin ihmisiin, asioihin ja tapahtumiin. Olen voinut valita, että en muutu kyyniseksi, en näe kaikessa ja kaikissa vain huonoja puolia, en anna muun maailman heikentää lapsenomaista maailmankatsomustani ja idealismiani.

Mutta kyllä kirkkaat ja tuoreet ajatukseni niin vaan ovat painuneet taka-alalle, että oikein ihmetyttää. Välillä olen saanut itseni kiinni ajattelemasta kovin kielteisiä asioita melkeinpä mistä vaan, olen myöntänyt ajatukseni ja jopa katsonut ne oikeutetuiksi, koska "en nyt jaksa yrittää enempääkään". Joku voisi sanoa, että olen keski-ikäistynyt ja keskiluokkaistunut, mutta en suostu ajattelemaan niin.

Ehkä merkki tympeämmäksi muuttuneesta yleismaailmankuvasta johtuu osittain siitä, että en ole uskaltanut tehdä sellaista isoa päätöstä, jota olen suunnitellut jo pitkään. Tällä hetkellä olen tietoisesti poissa pelistä, koska olen hoitanut asiani niin, että voin vetää henkeä hoitovapaalla. Mutta se, että joudun myöntämään itselleni, että minua pelottaa hypätä tyhjän päälle, vaikka kaikki hyvät seikat puhuvat ratkaisun puolesta, on saanut minut näköjään kieltämään itseltäni muutenkin syvällisemmät ja rehelliset ajatukset. Tämä osa elämästäni, jota nyt elän, kotona pojan kanssa, on vilpitöntä ja olen siinä tietoisesti täysin mukana. Mutta se jokin muu onkin sitten vaiheessa.

Pointti on kuitenkin se, että oma vapauteni valita on pelkuruuteni vuoksi tällä hetkellä kadoksissa. Ja minua vituttaa myöntää sitä itselleni.

Hei mä nään taas!

Niin kauan kuin muistan, minulla on ollut huono näkö. Tai ei ihan niin kauan. Muistan ala-asteelta ajan, jolloin kaikki luokan tytöt menivät yhtä aikaa terveydenhoitajan tarkastukseen, ja siellä minä näin pikku-eet kaikista tarkimmin. Se oli ehkä joskus 8-vuotiaana. Neljän vuoden päästä hivuttauduinkin jo huomaamatta takarivistä lähemmäs liitutaulua ja silmien siristelystä tuli tapa. Kotona asetuin hyvinkin lähelle televisiota, mutta ehkä katselin sitä pääasiassa yksikseni, koska en muista että vanhempani olisivat ainakaan kovin jyrkästi naamaani yrittäneet ruudusta irrottaa.

Ehkä kyse oli osittain itsepetoksesta ja kuvitelmasta, että jos uskoo tarpeeksi kovasti että minulla ei ole huono näkö, siitä tulee totta. Mutta nyt, kun muistelen aikaa jolloin näköni dramaattisesti huononi, uskon, etten oikein tajunnut mitä tapahtuu. Luulin, että kaikki elävät sumussa. Toki olin noteerannut luokkatovereideni nenälle ilmestyneet laitokset, mutta ajatus niitä kohtaan oli samansuuntainen kuin että ei nyt ainakaan minulle syöpä tule. Tai en minä nyt voi koskaan jäädä auton alle.

Oli pakko nöyrtyä seitsemännellä luokalla, kun siristelykään ei enää auttanut eivätkä toverini ehtineet kertoilla oman opiskelunsa ohessa, mitä missäkin lukee. Menimme siis koulupoliklinikalle äiti tukenani. Äitiä siellä ripitettiinkin. Muistaakseni lääkäri melkein suuttui, kun minulla oli niin huono näkö eikä silti silmälaseja. "Tämä tyttö olisi tarvinnut lasit jo kauan sitten", sai äitini kuulla. Hänellä itsellään oli tuohon aikaan vielä varsinainen kotkankatse, eikä hän siten voinut kuvitellakaan, mitä huononäköisyys voi oikeasti tarkoittaa. Minä perin silmäni isältäni, eikä kolmannelle lapselle riittänyt enää hyviä geenejä silmiinkin.

Enhän minä niitä rillejä kehdannut käyttää muuta kuin luokkahuoneessa, jossa nyt vain oli hyvä nähdä jotakin. Tai pimeässä leffateatterissa, mutta sielläkin kiedoin korvien taakse asti tulevat sangat paikoilleen vasta, kun sali oli täysin pimentynyt. Teini-iässä ulkonäkökriisi oli muutenkin päivittäinen, ei siihen enää mitään lasipintaa kaivannut. Tuolloin rillit eivät todellakaan olleet viileät eivätkä merkki hipsteriydestä tai mistään muustakaan merkityksellisestä. Ne olivat vain apuväline niille, joilla ei mennyt ihan yhtä lujaa.

Jätän väliin tarinat siitä, miten kyselin oikeaa bussinumeroa mummoilta, tai miten muut luulivat minun olevan joka ikinen kerta silmämurhaaja, kun räpsyttelin niin ansiokkaasti silmiäni (molempia!!), ja niin edelleen. Hankin kyllä piilarit siinä vaiheessa, kun ne oli kehitetty sellaisiksi, että silmät eivät vuotaneet asennuksen jälkeen sinipunaisina puoltatuntia, mutta eivät nekään harmittomat olleet. Piilareihin liittyi erinäisiä paniikinomaisia optikko- ja sairaalakäyntejä, liiallisesta käytöstä aiheutuneita piilarikieltoja ja niin edelleen, mutta nyt päästään tämän bloggauksen lakipisteeseen.

Lasersäde paransi näköni muutama päivä sitten. En oikein vielä tajua sitä, että näen ihan omilla silmilläni enkä minkään kalvon läpi, etenkään kun toipuminen on vielä kesken ja tiputtelen silmiini muutaman tunnin välein silmätippoja, nukun kilvet teipattuina suojaksi silmieni päälle ja yritän muistaa olla koskematta silmiini muutenkaan. Joka ilta huomaan ajattelevani, että pitääpä ottaa vielä piilarit pois. Mietin myös, että kohta tämä näkö sumenee ja ollaan lähtöruudussa.

Leikkaus jännitti ihan hirveästi. Pelkäsin pahinta eli näön menetystä, jotta pienimmätkin virheet olisivat tuntuneet edes jotenkin siedettäviltä. Ajattelin, että jospa lääkäri on juuri edellisenä iltana sortunut juopottelemaan ja hänen kätensä ei ole vakaa, tai jos hänellä on meneillään kammottava ihmissuhdekriisi eikä hän pysty ajattelemaan mitään muuta.

Olivat hyvin ajatelleet, kun antoivat rauhoittavan pillerin ennen toimenpidettä. Leikkaus ei kestänyt kuin ehkä minuutin per silmä ja epämiellyttävin vaihe oli niin sanotun läpän leikkaaminen silmän pintaan, jonka alle lasersäde suunnattiin. Paineentunne oli kamala, ja juuri kun se loppui, ajattelin etten kestä enää sekuntiakaan. Etukäteen olin pohtinut, miten pystyn katselemaan silmääni lähestyvää lasersädettä, mutta näkökyky olikin armollinen. Näin vain punaisia pisteitä. Melko metka oli myös käristyvän silmämunan tuoksu.

Leikkaus maksaa hillittömän paljon, mutta senttiäkään en kadu. Olen saanut yhden ihmisen tärkeimmistä aisteista takaisin, ihan omakseni. Ei enää säätämistä, ei apuvälineitä. Kun aamulla herää ja näkee kaiken, olo on mieletön.

Mikset sä vastaa

Jouduin yllättävän hyökkäyksen kohteeksi. Eräs ystäväni oli ilmeisen loukkaantunut, kun en koskaan vastaa hänelle puhelimeen (tällä kerralla kyse oli yhdestä puhelinsoitosta ja tekstiviestistä, jota en kiireessä ollut huomannut). Tämä odottamaton, vihamielinen purkaus sai miettimään syvemmin tämän päivän ystävyyttä, yhteydenpitoa ja arkea.

Aikana ennen kännyköitä minäkin saatoin viettää aikaani lankapuhelimessa päivittäin jopa tuntitolkulla. Se johtui kaiketi siitä, että muita reaaliaikaisia yhteydenpitovälineitä ei ollut olemassakaan. Silloin puhelimen ääreen asetuttiin tietoisesti ajatuksella, että nyt vietän ystäväni kanssa hetken puhumalla yhteisistä asioista. Jos puhelimeen ei vastattu, soittaja koetti paremmalla ajalla uudestaan. Ihmisellä ei ollut velvoitetta soittaa takaisin, sillä eihän hän edes tiennyt, että häntä oli yritetty tavoitella. (Ellei ollut puhelinvastaajaa johon saattoi jättää soittopyynnön.)

Sitten tulivat kännykät. Aluksi vastustin ajatusta jatkuvasta yhteydenpitomahdollisuudesta ja yritin sinnitellä ilman omaa matkapuhelinta. Nopeasti kehitys kuitenkin nappasi mukaansa - muiden luuria ei viitsinyt loputtomiin lainailla. Ensin koin kiusalliseksi vastata kännykkääni esimerkiksi keskellä katua. Menin aina jonnekin syrjään puhumaan. Ajatus omien asioiden kailottamisesta kaikkien keskellä ilman intiimiä tilaa ja aikaa tuntui epämiellyttävältä. Kännykkäpuhelut olivat sitäpaitsi niin kalliitakin, ettei luurilla kovin usein mitään maratonjuttuja käyty. Puhelut lyhenivät.

Sitten tulivat tekstiviestit. Oli paljon helpompi ottaa yhteys toiseen, joka saattoi olla missä vain ("Moi, mis oot?"), tekstiviestillä ja hoitaa asiat niin. Koska puhelin ei enää sijainnut fyysisesti kotona, ei voinut odottaa, että ihmisellä olisi aina aikaa ja halua juoruilemiseen.

Minua ottaa suoraan sanottuna ihan törkeästi päähän, että minun pitäisi olla aina tavoitettavissa. Tai jos en ole, minun pitäisi soittaa takaisin. Miksi ihmeessä? Eihän minulla mitään asiaa ollut. Kyllä se soittaja saa mielestäni koettaa uudestaan, jos haluaa vain vaihtaa kuulumisia. Jos on oikeaa asiaa, sen voi ilmoittaa tekstiviestillä. Jotkut luulevat kännykän olevan kuin mikrosiru, joka paikallistaa kohteen koko ajan missä ikinä tämä liikkuukaan. Alkaa ahdistaa moinen kontrolli.

Matkapuhelinta ei voi mielestäni verrata välineenä enää entiseen lankapuhelimeen ja siihen kulttuuriin, joka silloin vallitsi. Minusta puhelimessa jaarittelu on kiusallista ja on jopa kohtuutonta olettaa, että toinen olisi aina valmiina käyttämään aikaansa yllättävään yhteydenottoon. Nykyaika mahollistaa kaikessa hektisyydessään tämänkaltaisen itsekkyyden. Tai se jopa vaatii, että pystyy ottamaan omaa aikaansa niistä raoista, joissa se on mahdollista.

Toinen asia on, miten vankalla pohjalla sellainen ystävyys on, joka kaatuu puhelimeen. Minulla ystävät ovat läsnä omassa mielessäni, ajattelen heitä ja välillä otan yhteyttä, välillä olen taas pitkään hiljaa. Nykyisessä elämäntilanteessani perhe on etusijalla, enkä mitenkään voi ottaa huomioon kaikkia ystäviäni samalla tavoin kuin silloin, kun elin yksin ja aikaani söi vain työ.

Ei

Sana ei ja sen sanominen yksivuotiaalle lapselle on äärimmäisen hankala asia. En haluaisi olla äiti, joka joka toisessa käänteessä sanoo ei, älä, älä varsinkaan ja nyt lopetat heti paikalla. Ja lapsi on vasta yksivuotias!

Maanantaina oli yksivuotisneuvola. Sielläkin otettiin puheeksi kieltojen ja rajojen asettamisen tärkeys. Olen ehdottomasti rajojen kannattaja vapaan kasvatuksen sijasta - järkevien ja turvallisten rajojen. Joiden sisällä lapsi voi koetella pienempiä ja ei niin tärkeitä sääntöjä.

Mutta. Ehdoton ei on lyöminen ja hiuksista kiskominen, koska ne sattuvat. Toista elollista pitää oppia lähestymään hellästi ja kauniisti. Ikävä kyllä yksivuotias rakastaa kiskoa hiuksista - hän ei ymmärrä että se tuottaa toisessa kipua, ja kasvoja hän myös rakastaa läpsyttää. Kissan turkista puhumattakaan. Nämä asiat on pakko kieltää, ja se on tehtävä järjestelmällisesti eli aina. (Argh.)

Olen tullut siihen tulokseen, että myös valokatkaisimen räpsyttäminen ja roskiksen penkominen pitää kitkeä heti kättelyssä, vaikka se aikaansaisi pikkuihmisessä hillittömän raivonpuuskan. Ei niin pieni voi vielä ymmärtää, että kun räpsytät niitä valoja tarpeeksi kauan, ne menevät rikki. Puhumattakaan siitä, että kyläillessä valoja ei räpsytellä missään tapauksessa ollenkaan, milloinkaan.

Lapselle on keksittävä nopeasti jotakin muuta ajateltavaa, kun hän osoittaa kimmastuneena valokatkaisijaa, ja yrittää kiivetä sen edessä olevan nojatuolin päälle. Ja keittiön roskiskaappiin on hankittava mitä pikimmin sellainen lukko, jota lapsi ei osaa avata.

Mutta sitten on paljon niitä asioita, joissa olen melko suurpiirteinen. Ajattelen, että kokeilemalla oppii ja niin edespäin. Esimerkiksi laatikoiden avaaminen ja sulkeminen on sallittua, toki varoituksen sanan kyllästämänä, ettei sormi jää väliin. Jos jää, lapsi toivottavasti oppii. Yllättävän harvoin on jäänyt.

Asiat ja teot, jotka ovat vaaraksi lapselle, ovat ehdottomasti kiellettyjen listalla. Samoin sellaiset, joilla hän vahingoittaisi toista. Muuten hän saa melkoisen vapaasti tutkia ympäristöään ja penkoa kaappeja (toki niistä on tyhjennetty kaikki vaarallinen etukäteen pois). Vessaharja on nou nou.

Alakulo

Kyllä se niin on, että pienen lapsen alakulo tarttuu äitiinkin. Etenkin, jos lapsen kanssa on kaksin kotona. Tänään kaiken piti olla hyvin. Poika täyttää ensi viikolla vuoden ja on erittäinkin hyväntuulinen kaveri, pääosin. Hän nauttii huomiosta ja siitä, että saa esitellä uusia taitojaan. Ja että häntä ihastellaan.

Tänään pojan kummitäti tuli pitkästä aikaa käymään. Poika heräsi päiväuniltaan - ja jokin oli huonosti. Kieltä vielä taitamattoman lapsen kanssa moni asia on arpapeliä. Kuten sen oivaltaminen, mikä on vialla. Oliko kyse vierastamisesta, no ehkä alkuun, muttei koko iltaa mitenkään. Entäpä seuraavaksi vuorossa olevista, vielä puhkeamattomista kulmahampaista? Kuolan perusteella kyllä.

Mutta niin kitisevä ja väliin jopa itkevä pikkumies oli, että pisti oikein miettimään. Eihän kellään voi aina olla hyvä päivä. Mutta kun on tottunut siihen, että tuo pikkuinen yleensä puhkuu intoa ja uuden oppimisen halua, tällainen ilta oli kovin omituinen. Äitinä pitäisi muistaa ennen kaikkea se, että lapsi ja äiti ovat kaksi eri asiaa. Jos lapsi on alakuloinen, ei se ole äidin vika. Eikä äiti voi potea siitä huonoa omaatuntoa vieraansa edessä. Mutta harmittaa se silti. Ennen kaikkea tietysti siksi, että lapsella on huono olo, eikä tiedä mikä avuksi. Annettiin särkylääkettä, se tepsi ehkä vähäsen. Mutta taas itku.

Pitäisi päästä äidin juoksemaan. Viime viikon hanasta saatu lasinen otsakin alkaa olla jo kipeä muisto vain. Äitienpäivälahjaksi saatu sykemittari on hieno ja tahdon kokeilemaan sitä. Huomenna. 

Haave

Piti oikein pysähtyä miettimään, mistä minä haaveilen. En muista, koska minä olisin konkreettisesti haaveillut mistään. Mutta pakkohan niitä on olla, haaveita. Tällä hetkellä haaveilen pienistä arjen asioista. Siitä, että saisin tehdä jonkin asian alusta loppuun asti rauhassa valmiiksi. Kuten nyt tämän kirjoittamisen, ilman että minun täytyy olla valppaana, jos poikani herää päiväuniltaan parvekkeelta.

Haaveilen myös abstraktimmista asioista. Kuten nyt vaikka siitä, että osaisin taivuttaa sanan abstrakti oikein ilman että minun täytyy miettiä asiaa. Tai siitä, että minä voisin päättää, että voisin tehdä töitä silloin kuin minulle sopii. Tai voisin valvoa silloin kun minulle sopii. Tai että poikani olisi hyväntuulinen aina. Koska tiedän miten hölmöjä nämä haaveeni ovat, en juuri uhraa niille aikaa. Miksi haaveilla jostakin, mikä ei ole mahdollista?

Sellaisia ne useimmat haaveet kuitenkin ovat. Haaveet tehdään aina subjektiivisesta lähtökohdasta. Joku ajattelee, että koska tämä olisi minulle hyvä, se olisi myös muille hyvä. Mutta ei asia niin mene. En minä voi päättää poikani puolesta, että hän pitää tästä leikistä, koska minä pidän siitä. Ihan niin kuin suomalainen kehitysapu ei voi päättää afrikkalaisten puolesta, että tämä koulutusmenetelmä on heille hyvä koska se toimii meillä. (Sivuhuomautuksena: Pitäisikö yrittää olla puuttumatta mahdollisimman tarkasti muiden asioihin?) Jos joku pyytää apua, saanko minä päättää, minkälaista apua minä tarjoan? Tottakai. Elämässä on kyse kompromisseista. Ja loputtomista totuuksista. Niitä on yhtä monta kuin olemassaolevia ihmisiäkin. On vain vähän kaikille samoja asioita, kuten matematiikka.

Minä olen äiti ja se minä olen nyt eniten. Olen myös avovaimo koska en ole naimisissa mutta suhteessa kuitenkin. Me olemme perhe. Yksikkö. Ja me katselemme maailmaa siitä näkökulmasta, mikä meille on ominta.

Minä olen äiti

Nyt kun esikoispoikani on piirun päälle 11 kuukautta, huomaan pakahtuvani, kun ajattelen, miten paljon häntä rakastan. Olen rakastanut häntä toki jo siitä raskaustestiin ilmestyneestä viivasta lähtien, mutta vasta nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää, mitä kaikkea tarkoittaakaan olla äiti. Ja miltä se tuntuu, kun on ihan oma lapsi, joka ei ole lainassa ja jota kukaan ei tule koskaan hakemaan pois.

Minulla ei ole entuudestaan lapsista - tai ainakaan vauvoista minkäänlaista kokemusta. Olen kuopus, eivätkä kaksi isoveljeäni ole olleet kovin aktiivisia jälkikasvun maailmaan saattamisessa. Toinen heistä onnistui siittämään pojan kolme vuotta ennen minua, mutta enpä minä erityisen paljon ole saanut hänen esikoisensa hoitoon osallistua.

Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä tuleman pitää. Ei ymmärrystä alkeellisimmistakaan haasteista. En ymmärtänyt, että pariviikkoisella vauvalla voi olla uudestaan nälkä jo viidentoista minuutin kuluttua syömisestä. En ymmärtänyt, että imettäminen ei onnistukaan ensi istumalta, jos istumalta ollenkaan. (Onneksi sinnittelin ja poikani sinnitteli, vaikka aluksi itkimme molemmat - ja lujaa.) Imetän häntä edelleen.

Minulla ei ollut käsitystä, miten minä saan hänet rauhoittumaan, jos hän alkaa itkeä kesken kaiken kaupungilla ja niin edelleen ja niin edelleen. Tottakai minä hiljaksiin opin, me molemmat opimme lapseni isän kanssa. (Joka on alusta lähtien ollut aivan yhtä paljon läsnä ja yhtä tosissaan poikamme elämässä kuin minäkin - eli hyvin.)

Mutta ennen kaikkea minulla ei ollut käsitystä siitä, että minä en olisikaan ensi hetkestä lähtien rakastava ja lempeä äiti, joka jaksaisi istua nukuttamassa poikaansa pitkiksi venyneitä hetkiä, jaksaisi hermostumatta keskeyttää kulloisenkin askareen (useimmiten netissä roikkumisen), sanalla sanoen asettaa toisen tarpeet ensisijaisiksi oman itsen sijaan. Toki minä tein nuo kaikki asiat, mutta minä myös huomasin ärsyyntyväni niistä. Ja se tympeys, mikä mieleeni levisi huomatessani, kuinka itsekäs minusta olikaan kasvanut... Se itsetutkiskelu ei johtanut kovin kauniisiin tuloksiin ja se oli tuskallisen ahdistavaa.

Miten siinä niin kävikin?

Onneksi aika pehmittää itsekkyyden ja sysää sen jonnekin taustalle. Siihen tottuu, että lapsi ja lapsenhoito ovat tärkeimmät asiat. Kun ne alkavat sujua, niistä alkaa nauttia. Ja kun omasta lapsesta alkaa paljastua sellainen persoona, jota et uskaltanut edes toivoa, silloin äitiys ja vanhemmuus tuntuu uskomattomalta.

Materiaa mulle lisää

Onpas muuten harvinaisen huvittavaa, kuinka monta puolta samaan persoonaan mahtuu. Tänään korostui ennen muuta materialistinen ja ulkonäkökeskeinen minäni, vieläpä salakavalasti.

Ajattelin virkistää pienen poikani ja omaa päivääni, ja ajoin läheiseen ostoskeskukseen, jossa on juuri nyt laajamittainen hulabaloo. Eli siis jokaisessa liikkeessä on alennettuja tavaroita pilvin pimein, asiakaskilpailuja ja muita houkuttimia ostaa lisää. Olin kärrännyt rattaat jo aika moneen liikkeeseen, joista kolmesta ehdin ostaakin jotakin, kunnes kärrättävänä istunut pieni poikani ilmoitti, että nyt riittää. Hänhän ei osaa vielä puhua, mutta pelästynyt itku liiallisesta musiikin, äänien ja vilkkuvalojen aiheuttamasta kakofoniasta sekä vieraista ihmisistä meni kyllä saman tien äidin jakeluun. Tunsin jo valmiiksi huonoa omaatuntoa yrittäessäni perustella itselleni, että pojallakin on ostoskeskuksessa jännä seikkailu.

Lähdimme kiireen vilkkaa kotiin. Olin kuitenkin ehtinyt panna merkille, että ostoskeskuksessa oli harvinaisen paljon vaunujen ja rattaiden kanssa liikkeellä olevia äitejä yksinään, ystävänsä kanssa tai äitejä ja isiä yhdessä. Keskustan ulkopuolella olevassa ostosparatiisissa tai -helvetissä kaikki kaupat sijaitsevat helposti vieri vieressä, ja kerroksesta toiseen pääsee kätevästi liukuportaita pitkin. Näkemieni äitien lapset olivat selkeästi sivuroolissa. Kovin moni pienokainen ei kapinoinut, tai en ainakaan huomannut mitään.

Näin se uusin sukupolvi sujautetaan kuin huomaamattaan kulutusyhteiskuntaan ja materian äärelle, ostamaan tarvikkeita ja tekemään hankintoja, joita ilman tulisi melko varmasti toimeen. Minä en pysty vielä sulkemaan korviani pienen jälkeläiseni vastalauseille, kun hän ilmoittaa, että nyt tätä hulluutta on jatkunut jo yli sietokyvyn. Hyvä niin. Pysähdyin itsekin taas miettimään, miksi lipsahdan samaan kuluttamiseen, jota toistaalta mielessäni myös vastustan. Se on niin helppoa. Ajatukset kulkemassa pinnassa syvällisten pohdintojen sijaan - se tuo kaivattua lepoa aivotyöskentelylle toisinaan.

Tosin saman asian ajoi myös tunnin juoksulenkki, jonka illalla tein lähimetsän kuntoradalla. Totta puhuen juoksemisesta tuli paljon parempi olo. Mutta silti minulla on kiire välillä päästä tuhlaamaan. Käsittämätöntä.

Aika

Mieliaiheeni aika. Tai ennen kaikkea sen rajallisuus. En muista, milloin ymmärsin, etten mitenkään ehdi tehdä elämässäni kaikkea, mikä minua kiinnostaa. Pienestä pitäen olen nauttinut niin monesta asiasta, etten mitenkään ehtisi kehittyä niissä kaikissa huippuhyväksi. Jossakin vaiheessa ymmärsin heittää hyvästit muun muassa huippupianistin ja huipputanssijan uralle. En ollut valmis haaskaamaan aikaani yhteen asiaan niin paljon kuin alituiseen ja pitkäjänteiseen harjoitteluun olisi vaadittu. Niinpä valitsin mieluummin  monta muuta asiaa sillä ehdolla, ettei minusta koskaan tulisi niistä missään erityisen hyvää.

Aika käsittää miljoonia hienovaraisia syy-seuraussuhteita. Ja on kyse myös pitkälti sattumasta. Minkälaiseksi kenenkin ihmisen elämä muotoutuu sillä perusteella, keitä hän tapaa matkansa varrella, minkälaista kohtelua hän saa ja miten hänet on opetettu siihen lapsesta lähtien suhtautumaan. Toisen maailma ja luottamus ihmisiin voi romahtaa paljon pienemmästä kuin toisen, ja uskon, että varhaisella vanhemman opastuksella on tässä suuri merkitys.

Oma maailmani ei romahtanut oman keskinkertaisuuteni hyväksymiseen, vaikka läheltä piti. Itseironia on vaikea laji erityisesti kirjoitetusssa muodossa, mutta kokeillaan nyt sitäkin. Kyse on siitä, mihin haluan aikani käyttää elämässäni. Itselleni merkityksellisten asioiden tekemiseen, vastaan. Itseäni varten. Ja nykyisin perheellisenä myös läheisiäni varten. Ettei sitten käy niin, että aika loppuu kesken, ja olenkin touhuttanut täysillä kaikkea muuta kuin mistä oikeasti nautin. Vaikka ajan ennustaminen vasta vaikeaa puuhaa on. Mutta voihan sitä mietiskellä.

Ketä kiinnostaa

Blogin pitäminen on minulle kovin vieras asia. En ole oikeastaan koskaan edes seurannut kenenkään blogia, lukenut joitakin satunnaisia tekstejä vain, joista joku on jossakin maininnut. En oikein ymmärrä, miksi aikaa pitäisi tuhlata muiden ajatusten lukemiseen, aika ei riitä muutenkaan kaikkeen mitä haluaisin tehdä. Mieluummin luen valitsemastani lehdestä tasokkaaksi toteamani kirjoittajan juttuja itseäni kiinnostavasta aiheesta.

Ehkä en vain ole koskaan osunut sellaisen ihmisen blogiin, jonka ajatukset olisivat imaisseet minut mukaansa. Ei minua kiinnosta vieraiden ihmisten ongelmat, tuttavat, elämä. Siksi ihmettelen, miksi itsekään kirjoittelisin mitään kasvottomalle yleisölle, joka voi olla yllättävänkin laaja. Houkutus piiloutua jonkin roolin taakse on kovin suuri. Kokeilla, mitä provokaatio milläkin alalla saa aikaiseksi. Mutta sekin on jo melko nähty. On vihapuheet, halla-ahot ja muut, joista jaksetaan metelöidä.

Ihmiset puhelevat melko paljon sontaa internetin loputtomassa maailmassa. Häpeilemättömästi ja ilkeästi. Purkavat patoutumiaan. Tai yksinkertaisesti ilmaisevat itseään sillä tasolla ja sisällöllä, jolla osaavat. Kasvottomina. Joutumatta vastuuseen puheistaan.

Blogi on melkoinen itsekeskeisyyden ilmentymä. Minä kerron tässä omia ajatuksiani, joita kuvittelen jonkun jossakin lukevan. Siinä kulminoituu ihmisen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Minä tulen mielestäni ihan tarpeeksi nähdyksi ja kuulluksi omassa elämässäni, lihallisessa maailmassa. No, kokeillaan. Voin myös muuttaa mieleni, joissakin tapauksissa.

Keskitie, jälleen

Muutama päivä sitten pyöräilin McDonald'sin mainostaulun ohitse. Siinä oli kuva hampurilaisesta ja teksti, jossa hehkutettiin, että karppaajakin tykkää tästä. Aika jälkijunassa hampurilaisjätti tulee, mietin. Itse kokeilin karppausta jo viime kesästä vuoden loppuun.


Aihe on yhteiskunnallisesti pinnalla, sillä yksi sun toinen tuntuu vannovan vähähiilihydraattisen dieetin nimeen. Moni on myös ehdottomasti sitä vastaan. Lehtijuttu tiesi kertoa, että karppausta harjoittava perhe sai vieraakseen sosiaalitoimiston tädit, jotka uhkasivat ottaa lapset huostaan, jos heille ei tarjota monipuolista ravintoa, jota kasvava lapsi tarvitsee.


Itse päätin kokeilla. Luin taustaksi Andreas Enfeldtin kirjan Ruokavallankumous, joka sai minut vakuuttumaan sokerin ja valkoisten jauhojen turmiollisuudesta ja siitä että ne johtavat ihmiskunnan ennen pitkää läskiiin uppoavaan tuhoon. Kirja meni överiksi, ja minua alkoi tympäistä moinen rautalangasta vääntäminen. Jatkoin kuitenkin vähähiilihydraattista ruokavaliota, sillä olo oli sen ansiosta kevyt ja energinen.


En usko, että asia on aivan niin mustavalkoinen, kuin Eenfeldt kirjassaan argumentoi. Jos mielipidettään on puolustettava toistamalla samaa asiaa satoja sivuja hieman eri sanankääntein, kääntyy jo itseään vastaan ja menettää uskottavuutensa. Mutta on vähähiilihydraattisessa ajattelussa jotakin perää.

Painoni laski nopeasti noin kahdeksan kiloa. Tosin en tiedä, johtiko tulokseen ruokavalioni, vai se, että minusta oli tullut pienen vauvan äiti, joka kasvoi puoli vuotta miltei pelkästään minun rintamaidollani. Tai uudesta, vieraasta elämäntilanteesta johtuva stressi. Tai se, etten yksinkertaisesti ehtinyt syödä tarpeeksi.


Joka tapauksessa aloin hieman huolestua, mitä vähähiilihydraattinen ruokavalio tekisi kestävyysjuoksuharrastukselleni, jota varten keho nimenomaan tarvitsee hiilihydraatteja polttoaineekseen. Pikkuhiljaa sallin itseni syödä tummaa leipää silloin tällöin ja täysjyväpastaa toisinaan.    


Kokeiluni jälkeen pääsin samaan lopputulokseen kuin monessa muussakin asiassa. Fanaattisuus joka aiheessa on pelottavaa ja hämärtää todellisuudentajun. Kohtuus kaikessa, siis.