Hiljaisuus (ja AIKA!) on kultaa

Toteutan ilmeisesti vanhaa viisautta blogini kirjoittamisessa. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa (lue: asiaa), kannattaa pysytellä vaiti. Hiljaisuus on kultaa ja niin edelleen.
Vaiti pysyttelemiseni johtunee tässä tapauksessa kuitenkin siitä, että lopun ajan ennen työhönpaluuta olen halunnut viettää tiiviisti poikani kanssa, aina kuin mahdollista. Yksi ajanjakso on tulossa vääjämättä loppuun, minun ensimmäinen siivuni kotiäitinä.

Lisäksi minulle on edelleen epäselvää, kenelle näitä tekstejä oikeastaan kirjoitankaan. Itselleni, jollekin tutulleni, jonka kuvittelen blogini ääreen eksyneen, vai kasvottomalle yleisölle, joka ajautuu tekstieni pariin omituisten hakusanayhdistelmien perusteella googlen kautta. Ja koska mitään tekaistuakaan en osaa blogiini kirjoittaa, olen pysytellyt silkassa totuudessa, omassani tosin. Silti tietty itsesuojeluvaisto pitää sormiani kurissa, kun ne näppäimistöllä lentävät. Ihan kaikkea ei ole tarpeen kertoa, läheskään kaikkea edes.

Tästä on muotoutunut esikoisäidin ajatuksia tallentava blogi, johon olen kirjoitellut harvakseltaan, silloin kun on tuntunut siltä. Nyt olen palaamassa takaisin työelämään, tosin työ itsessään näyttää kotiäitijakson jälkeen aivan toiselta, paljon merkityksettömältä, johon en niin paljon aikaani haluaisi tuhlata. Siksi tämä kotona lapsen kanssa oleminen on myös opettanut minulle, missä suhteessa asiat merkityksineen elämässäni näen, mihin kannattaa paneutua ja mistä voi hieman tinkiä. Tulevaisuudessa haluan järjestää elämäni niin, että kulutan aikaani vain sellaisiin asioihin, jotka oikeasti tuntuvat tärkeiltä. Olen tehnyt päätöksiä, ja se tuntuu tosiaankin erinomaisen hyvältä.

Vielä ei ole aika syventyä pohtimaan, kuinka hirmuisen paljon elämäni on muuttunut - sanotaan nyt vaikka viiden viime vuoden aikana. Mutta on se. Kokonaisen elämän verran. Samaan elämään mahtuu tuhansia vaiheita erilaisine nyansseineen, ja kaikki ovat minua, minusta lähtöisin. Muistot ovat erittäin tärkeitä, rakkaita, ja tietoisuus siitä, että minä olen ne elänyt. Kyllä vaan elämä on melkoisen auvoista, omani nimittäin. Vuoden lopussa tällainen kulunut herkistely sallittakoon.

Päättäväistä Uutta Vuotta!

Hoitovapaa loppuu

Nyt on tultu siihen pisteeseen, että hoitovapaata on jäljellä enää muutama viikko. Menen takaisin töihin heti vuoden alussa. Onneksi olen saanut sovittua niin, että teen nelipäiväistä viikkoa, joten minulla on kolme kokonaista päivää pikkumiehen kanssa viikoittain. Mutta ottaa se koville.

Nautin päivä päivältä enemmän poikani kanssa touhuamisesta, kun hän kasvaa ja kehittyy ja hänen kanssaan voi touhuta kaikenlaista. Äitiysloma ja hoitovapaa eivät ole olleet minulle lähimainkaan vieraantumista aikuiselämästäni, se on ollut hieno vaihe elämässäni. Olen viettänyt poikani kanssa niin aktiivista elämää ja sukeltanut uuteen elämäntilanteeseen niin innoissani, etten ole kokenut sitä mitenkään tylsäksi tai "tyhmentäväksi", kuten moni sanoo. Olin elänyt ennen lapsen saantia niin kauan aikuiselämää, hyvin hedonistista ja itsekeskeistä arkea, että muutos on tehnyt minulle ainoastaan hyvää. Olen oppinut vaikka mitä.

Siksi onkin kamala ajatus, että pian joku vieras aikuinen viettää poikani kanssa enemmän aikaa kuin minä. Käytännössä kasvattaa tätä. Minusta se on suorastaan sairasta. Samalla tavoin kuin eläinemo huolehtii poikasistaan, ihmisen kuuluisi pystyä järjestämään jälkikasvunsa hoito. Kyllähän minä nyt tunnen oman lapseni parhaiten ja osaan toimia hänen parhaakseen. Yhteiskunta on muuttunut käsittämättömäksi.

Poika on vielä niin pienikin, vasta 1 vuotta ja 7,5 kuukautta, sitten kun hänet perhepäivähoitajalle vien. Tiedän, että asiat alkavat luistaa ja sopeudumme molemmat, mutta on se silti haikeaa, kun yksi vaihe on tullut tiensä päähän.

Lumileikkejä

Haluaisin sitäpaitsi pojalle jo seuraa, mutta tällä kertaa se ei olekaan niin helposti tehty kuin sanottu. Poikahan sai alkunsa kertalaakista, mutta nyt kierukanpoistosta on jo yli neljä kuukautta ja joka kuukausi petyn uudestaan... Ehkä ihan hyvä että minun on pakko oppia malttamaan ja nöyrtymään, mutta silti. Vauvakuume on kova, eikä minulla sellaista ole koskaan ollut ennen. Sitten kun se ihme tapahtuu, että alan taas odottaa, sitä osaa kyllä arvostaa.