Ei

Sana ei ja sen sanominen yksivuotiaalle lapselle on äärimmäisen hankala asia. En haluaisi olla äiti, joka joka toisessa käänteessä sanoo ei, älä, älä varsinkaan ja nyt lopetat heti paikalla. Ja lapsi on vasta yksivuotias!

Maanantaina oli yksivuotisneuvola. Sielläkin otettiin puheeksi kieltojen ja rajojen asettamisen tärkeys. Olen ehdottomasti rajojen kannattaja vapaan kasvatuksen sijasta - järkevien ja turvallisten rajojen. Joiden sisällä lapsi voi koetella pienempiä ja ei niin tärkeitä sääntöjä.

Mutta. Ehdoton ei on lyöminen ja hiuksista kiskominen, koska ne sattuvat. Toista elollista pitää oppia lähestymään hellästi ja kauniisti. Ikävä kyllä yksivuotias rakastaa kiskoa hiuksista - hän ei ymmärrä että se tuottaa toisessa kipua, ja kasvoja hän myös rakastaa läpsyttää. Kissan turkista puhumattakaan. Nämä asiat on pakko kieltää, ja se on tehtävä järjestelmällisesti eli aina. (Argh.)

Olen tullut siihen tulokseen, että myös valokatkaisimen räpsyttäminen ja roskiksen penkominen pitää kitkeä heti kättelyssä, vaikka se aikaansaisi pikkuihmisessä hillittömän raivonpuuskan. Ei niin pieni voi vielä ymmärtää, että kun räpsytät niitä valoja tarpeeksi kauan, ne menevät rikki. Puhumattakaan siitä, että kyläillessä valoja ei räpsytellä missään tapauksessa ollenkaan, milloinkaan.

Lapselle on keksittävä nopeasti jotakin muuta ajateltavaa, kun hän osoittaa kimmastuneena valokatkaisijaa, ja yrittää kiivetä sen edessä olevan nojatuolin päälle. Ja keittiön roskiskaappiin on hankittava mitä pikimmin sellainen lukko, jota lapsi ei osaa avata.

Mutta sitten on paljon niitä asioita, joissa olen melko suurpiirteinen. Ajattelen, että kokeilemalla oppii ja niin edespäin. Esimerkiksi laatikoiden avaaminen ja sulkeminen on sallittua, toki varoituksen sanan kyllästämänä, ettei sormi jää väliin. Jos jää, lapsi toivottavasti oppii. Yllättävän harvoin on jäänyt.

Asiat ja teot, jotka ovat vaaraksi lapselle, ovat ehdottomasti kiellettyjen listalla. Samoin sellaiset, joilla hän vahingoittaisi toista. Muuten hän saa melkoisen vapaasti tutkia ympäristöään ja penkoa kaappeja (toki niistä on tyhjennetty kaikki vaarallinen etukäteen pois). Vessaharja on nou nou.

Alakulo

Kyllä se niin on, että pienen lapsen alakulo tarttuu äitiinkin. Etenkin, jos lapsen kanssa on kaksin kotona. Tänään kaiken piti olla hyvin. Poika täyttää ensi viikolla vuoden ja on erittäinkin hyväntuulinen kaveri, pääosin. Hän nauttii huomiosta ja siitä, että saa esitellä uusia taitojaan. Ja että häntä ihastellaan.

Tänään pojan kummitäti tuli pitkästä aikaa käymään. Poika heräsi päiväuniltaan - ja jokin oli huonosti. Kieltä vielä taitamattoman lapsen kanssa moni asia on arpapeliä. Kuten sen oivaltaminen, mikä on vialla. Oliko kyse vierastamisesta, no ehkä alkuun, muttei koko iltaa mitenkään. Entäpä seuraavaksi vuorossa olevista, vielä puhkeamattomista kulmahampaista? Kuolan perusteella kyllä.

Mutta niin kitisevä ja väliin jopa itkevä pikkumies oli, että pisti oikein miettimään. Eihän kellään voi aina olla hyvä päivä. Mutta kun on tottunut siihen, että tuo pikkuinen yleensä puhkuu intoa ja uuden oppimisen halua, tällainen ilta oli kovin omituinen. Äitinä pitäisi muistaa ennen kaikkea se, että lapsi ja äiti ovat kaksi eri asiaa. Jos lapsi on alakuloinen, ei se ole äidin vika. Eikä äiti voi potea siitä huonoa omaatuntoa vieraansa edessä. Mutta harmittaa se silti. Ennen kaikkea tietysti siksi, että lapsella on huono olo, eikä tiedä mikä avuksi. Annettiin särkylääkettä, se tepsi ehkä vähäsen. Mutta taas itku.

Pitäisi päästä äidin juoksemaan. Viime viikon hanasta saatu lasinen otsakin alkaa olla jo kipeä muisto vain. Äitienpäivälahjaksi saatu sykemittari on hieno ja tahdon kokeilemaan sitä. Huomenna. 

Haave

Piti oikein pysähtyä miettimään, mistä minä haaveilen. En muista, koska minä olisin konkreettisesti haaveillut mistään. Mutta pakkohan niitä on olla, haaveita. Tällä hetkellä haaveilen pienistä arjen asioista. Siitä, että saisin tehdä jonkin asian alusta loppuun asti rauhassa valmiiksi. Kuten nyt tämän kirjoittamisen, ilman että minun täytyy olla valppaana, jos poikani herää päiväuniltaan parvekkeelta.

Haaveilen myös abstraktimmista asioista. Kuten nyt vaikka siitä, että osaisin taivuttaa sanan abstrakti oikein ilman että minun täytyy miettiä asiaa. Tai siitä, että minä voisin päättää, että voisin tehdä töitä silloin kuin minulle sopii. Tai voisin valvoa silloin kun minulle sopii. Tai että poikani olisi hyväntuulinen aina. Koska tiedän miten hölmöjä nämä haaveeni ovat, en juuri uhraa niille aikaa. Miksi haaveilla jostakin, mikä ei ole mahdollista?

Sellaisia ne useimmat haaveet kuitenkin ovat. Haaveet tehdään aina subjektiivisesta lähtökohdasta. Joku ajattelee, että koska tämä olisi minulle hyvä, se olisi myös muille hyvä. Mutta ei asia niin mene. En minä voi päättää poikani puolesta, että hän pitää tästä leikistä, koska minä pidän siitä. Ihan niin kuin suomalainen kehitysapu ei voi päättää afrikkalaisten puolesta, että tämä koulutusmenetelmä on heille hyvä koska se toimii meillä. (Sivuhuomautuksena: Pitäisikö yrittää olla puuttumatta mahdollisimman tarkasti muiden asioihin?) Jos joku pyytää apua, saanko minä päättää, minkälaista apua minä tarjoan? Tottakai. Elämässä on kyse kompromisseista. Ja loputtomista totuuksista. Niitä on yhtä monta kuin olemassaolevia ihmisiäkin. On vain vähän kaikille samoja asioita, kuten matematiikka.

Minä olen äiti ja se minä olen nyt eniten. Olen myös avovaimo koska en ole naimisissa mutta suhteessa kuitenkin. Me olemme perhe. Yksikkö. Ja me katselemme maailmaa siitä näkökulmasta, mikä meille on ominta.