Työt alkoivat vuoden alussa. Olen siis ollut jälleen kuukauden osa työelämää. Teen tosin vajaata viikkoa, ainoastaan 30 tuntia, joten minulla on kolmipäiväinen viikonloppu. Kumma miten kolme on niin paljon enemmän kuin kaksi.
Kuukauden aikana minulle on selkiytynyt, että sen vajaan kahden vuoden aikana, jolloin olin poissa, moni asia on muuttunut parempaan, mutta muutama asia huonompaan suuntaan. Siksi päätökseni on entisestään vahvistunut, että eteenpäin on mentävä. Ensimmäinen askel tapahtuu saman työyhteisön sisällä, kun siirryn keväällä toiseen tehtävään. Olen siitä melko lailla innoissani, sillä ainakin toistaiseksi uudessa haasteessa saan toteuttaa juuri sellaisia juttuja, joista nautin. Nelipäiväinen viikkoni tosin venyy luultavasti viideksi päiväksi ja joudun itsekin venymään. Mutta se kestää vain kaksi kuukautta. Sitten on aika ajatella muuta.
Laadin työhakemuksia, äsken ensimmäisen ihan tosissani. Jos töissä ottaa päähän melko mitättömät asiat eikä mikään muutu, on parempi nostaa kytkintä. Moni muu on jo nostanut, osa vapaaehtoisesti, osa ei, mutta suurimmalla osalla on käynyt paremmin kun lähtivät. Ajattelen niin, että tämä on kuitenkin vain minun ainut elämäni, eikä sitä sovi tuhlata.
Oma ihana kultainen pikkuiseni on niin reipas, ettei minulla ole hänestä lainkaan huolta. Hän käy perhepäivähoidossa, joskin vain muutamana päivänä viikossa, koska isänsä on hänen kanssaan usein kotona arkivapaista tai iltavuoroistaan johtuen. Mutta niinä päivinä, kun poikani hoitoon menee, hän menee sinne reippaasti ja intoa puhkuen. Hoitotäti ei väsy kehumasta, kuinka reipas hän on. Ja minä tietysti pakahdun. Ihmettelen, miten tämä kaikki menee näin hienosti.
Toki täällä kotosalla orastava uhmaikä alkaa pilkistää, toisina hetkinä voimakkaammin. Mutta en ole lannistunut, eikä minua pelota tuleva. Poikani on kuitenkin perusluonteeltaan kiltti ja tottelevainen, vaikka välillä oma tahto onkin voimakas. Ja vaikka olenkin tarvittaessa tiukka, olen johdonmukainen ja lempeä. Eikä minulla ole aikomustakaan nujertaa omaa tahtoa kokonaan.
Sellainen mukava, jännittävä kutina on, että odotettavissa on kivoja juttuja. Kunhan uskaltaa.
Selkääni on tatuoitu lause sanskriitin kielellä: Jos pelkää totuutta, tuhoutuu.
Sen painan entistäkin kovemmin mieleeni.
Kuukauden aikana minulle on selkiytynyt, että sen vajaan kahden vuoden aikana, jolloin olin poissa, moni asia on muuttunut parempaan, mutta muutama asia huonompaan suuntaan. Siksi päätökseni on entisestään vahvistunut, että eteenpäin on mentävä. Ensimmäinen askel tapahtuu saman työyhteisön sisällä, kun siirryn keväällä toiseen tehtävään. Olen siitä melko lailla innoissani, sillä ainakin toistaiseksi uudessa haasteessa saan toteuttaa juuri sellaisia juttuja, joista nautin. Nelipäiväinen viikkoni tosin venyy luultavasti viideksi päiväksi ja joudun itsekin venymään. Mutta se kestää vain kaksi kuukautta. Sitten on aika ajatella muuta.
Laadin työhakemuksia, äsken ensimmäisen ihan tosissani. Jos töissä ottaa päähän melko mitättömät asiat eikä mikään muutu, on parempi nostaa kytkintä. Moni muu on jo nostanut, osa vapaaehtoisesti, osa ei, mutta suurimmalla osalla on käynyt paremmin kun lähtivät. Ajattelen niin, että tämä on kuitenkin vain minun ainut elämäni, eikä sitä sovi tuhlata.
Oma ihana kultainen pikkuiseni on niin reipas, ettei minulla ole hänestä lainkaan huolta. Hän käy perhepäivähoidossa, joskin vain muutamana päivänä viikossa, koska isänsä on hänen kanssaan usein kotona arkivapaista tai iltavuoroistaan johtuen. Mutta niinä päivinä, kun poikani hoitoon menee, hän menee sinne reippaasti ja intoa puhkuen. Hoitotäti ei väsy kehumasta, kuinka reipas hän on. Ja minä tietysti pakahdun. Ihmettelen, miten tämä kaikki menee näin hienosti.
Toki täällä kotosalla orastava uhmaikä alkaa pilkistää, toisina hetkinä voimakkaammin. Mutta en ole lannistunut, eikä minua pelota tuleva. Poikani on kuitenkin perusluonteeltaan kiltti ja tottelevainen, vaikka välillä oma tahto onkin voimakas. Ja vaikka olenkin tarvittaessa tiukka, olen johdonmukainen ja lempeä. Eikä minulla ole aikomustakaan nujertaa omaa tahtoa kokonaan.
Sellainen mukava, jännittävä kutina on, että odotettavissa on kivoja juttuja. Kunhan uskaltaa.
Selkääni on tatuoitu lause sanskriitin kielellä: Jos pelkää totuutta, tuhoutuu.
Sen painan entistäkin kovemmin mieleeni.
 |
| Trainspotting. |
