Entisaikaan

Perheellistyneenä huomaan ajattelevani, että olisipa mukava, jos samassa taloudessa asuisi muitakin sukupolvia. Kuten ennen vanhaan, kun isossa huushollissa oli työikäisen pariskunnan lisäksi myös jomman kumman vanhemmat. Olisi seuraa ja apua, kun nyt suurin osa arjesta kuluu lapsen kanssa kaksin.

Moni kotona lapsensa kanssa oleva äiti sanoo olevansa hyvin yksinäinen. Ymmärrän sen, keskusteluseura aikuisen kanssa puuttuu. Itse pyrin järjestämään joka päivälle jotakin aktiviteettia, jotta koti ei alkaisi käydä liian ahtaaksi.

Olen äidiksi tultuani huomannut, että vaikka viihdyn hyvin itsekseni ja minun pitää saada olla välillä yksin, kaipaan jatkuvasti myös sosiaalista kanssakäymistä ja aikuista seuraa. Ja jos sosiaalinen elämä on kutistunut pieneksi pääpiirteittäin, kaikista kontakteista on enemmän kuin hyvillään.

Mutta jos täällä kotona asuisi vaikkapa oma äitini, hänestä olisi tuhottomasti apua. Enkä nyt tarkoita, että sysäisin vastuun lapsenhoidosta hänen kontolleen. Vaan että saisin tukea omille päätöksilleni ja ylipäätään itselleni ja lapselleni seuraa.

Ennenhän se meni niin. Pidettiin huolta sekä pienemmistä että isommista. Ei sysätty vanhempia hoitolaitokseen, kun he tulivat niin vanhoiksi etteivät pystyneet enää huolehtimaan itsestään. Oli kunnia saada kantaa huolta vanhemmistaan, maksaa heidän huolenpitonsa takaisin.

Olenkin herännyt tähän ajatukseen vasta nyt, äitinä. Olisi ihanaa, jos voisi itse tarjota omille vanhemmilleen kodin sitten, kun se aika koittaa. Jos asuisi sellaisessa paikassa, jossa olisi riittävästi tilaa kaikille. Se olisi myös erittäin hedelmällistä omien lapsien kannalta, että he saisivat perspektiiviä elämään. He oppisivat kunnioittamaan vanhoja ihmisiä ja ymmärtämään, että elämä ei ole aina ollut sellaista kuin nyt. Kansanperinne leviäisi huomaamattaan nuoremmille sukupolville, kun tarinoita kertoisivat oikeat ihmiset.

Ja lapset eivät joutuisi koskaan olemaan yksin, kun tulevat koulusta kotiin.

Tietysti tämä on vain kaunis ajatus, ja todellisuus voi aikanaan olla tyystin toinen. Vanhempani voivat esimerkiksi sairastua siten, että kotona asuminen on mahdotonta. Mutta mitä olisi elämä ilman haaveita ja ajatuksia.

Lapseensa kiintyneet

Tuli puheeksi kiintymysvanhemmuus. Olenhan aiheesta jo lukenutkin useita artikkeleja, mutta keskustelun ansiosta syvennyin siihen syvemmin ja menin lukemaan Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n nettisivuja http://kiintymysvanhemmuus.fi/.

Alkoi kuulkaas kuumottaa. Meni oikein hermo ja ryhdyin paasaamaan miehelleni, joka katsoi parhaaksi myötäillä kommenttejani tai ehkäpä hän olikin samaa mieltä kanssani. Itse olin ilmaisussani vain hieman hiiltynyt. Jo pelkkä nimi. Kiintymysvanhemmuus. Onko sen tarkoitus tehdä ero muihin vanhempiin, jotka eivät ole itsestäänselvästi niin kiintyneitä lapsiinsa. (Tässä vaiheessa tulee mieleen, että termi sisältää pienen aavistuksen vanhempien muuttumisesta vuosien varrella riippakiveksi, kun heidän kiinnittyneisyyttään lapsiinsa ei saada mitenkään lievemmäksi.)

Aloin lukea kiintymysvanhemmuuden periaatteita, ja pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että nämä ihmiset ovat ihmisyydestään niin vieraantuneita, että vanhemmuudesta pitää tehdä oikein jokin juttu ja nimetä se, ennen kuin siinä on sitä jotakin. Samoin kuin nykymaailmassa ihmiset ovat niin vieraantuneet luonnosta, että eivät sitä sellaisenaan enää ymmärrä tai kohtaa, ja siksi luontoon palataan elämysmatkojen ja muiden suoritteiden muodossa kokemaan ja eläytymään.

Tuntuivat kovin itsestäänselviltä nuo kiintymysvanhempien teesit. Kiintymysvanhemmuuden filosofiassa uskotaan vauvojen olevan muun muassa sisäsyntyisesti sosiaalisia ja hyväntahtoisia. Uskaltaisin väittää, että kuka tahansa tervejärkinen vanhempi ajattelee samoin. Miksi hankkia lapsia, jos lähtökohtaisesti ajattelee niiden olevan jo valmiiksi pahansuopia, ilkeitä ja täynnä vihaa? Ymmärrän kyllä, mitä teesissä ajetaan takaa, mutta minua vihastuttaa, että kiintymysvanhemmuuden nimeen vannovat tuntuvat nostavan itsensä jalustalle ja erottavat itsensä valtavirrasta, joka ei osaa, jaksa tai välitä kuunnella vauvansa tarpeita.

Väitän, että jokainen tuore vanhempi kyllä yrittää viimeiseen asti kuunnella vauvansa tarpeita, tarjoaa tälle hoivaa, huolenpitoa ja rakkautta ihan LUONNOSTAAN. Ilman että siitä täytyy tehdä jokin juttu, jolle annetaan oikein nimi, jotta vanhemmuus ylipäätään tuntuisi miltään.

Katsotaanpa. Itse imetin omaa esikoistani miltei 13 kuukautta, kunnes menin silmien laserleikkaukseen ja imetys piti lopettaa. Aika oli meille molemmille muutenkin kypsä, eikä poikani pyytänyt lopettamisen jälkeen päästä rinnalle kuin kerran. Imettäminen muutenkin on niin herkkä ja henkilökohtainen asia, että melko varovaisesti alkaisin jakaa neuvoja sen suhteen kenellekään. Jokainen toimii sen suhteen kuten parhaakseen näkee. Haluaisinpa kuulla, mitä kiintymysvanhempi sanoisi siihen, että vastasyntynyt yksinkertaisesti kieltäytyy imemästä, hylkii rintaa, eikä muuksi muutu, vaikka äiti kokeilisi kaikki maailman kevätjuhlaliikkeet imetyksen onnistumiseksi.

Perhepeti. Meidänkin pikkuinen nukkui alussa aina toisinaan meidän välissämme, kun hänen oli vaikea rauhoittua omaan sänkyynsä tai hän heräsi keskellä yötä eikä uni omassa sängyssä tullut. Jossakin vaiheessa hän vain alkoi tulkita vanhempien sänkyyn pääsyn siten, että se tarkoitti päivän alkamista ja aktivoitumista. Kiintymysvanhempi ehkä nousee kello 3 lapsensa tahdissa uuteen aamuun, mutta me emme, koska lapsi vaikutti kovin väsyneeltä, ei vain osannut äidin ja isin välissä enää rauhoittua. Vuoden ja kolmen kuukauden iässä poika sai oman huoneen, jossa hän myös nukkuu. Perhe-elämämme paras päätös. Kaikki nukkuvat paremmin. Ja pitempään. Se jos mikä on huolenpitoa ja välittämistä.

Kosketus. Kantoliinassa yritin poikaa pitää alussa, mutta siitä ei tullut mitään. Poika ei halunnut olla kyydissä ja minä vihasin liinan sitomista. Poika oli sylissä ja rinnalla, kyllä siinä kosketusta ja läheisyyttä oli ihan riittävästi. Kuten edelleen. Paljon halitaan ja pusutellaan.

Vessahätäviestintä. No siinähän sitten hengaat kotona ja kyttäät vauvan antamia merkkejä. Ei onnistu jos elää liikkuvaa elämää edes niin radikaalisti että käy vaikkapa vaunulenkeillä. Vauvan saa häkeltymään vähemmästäkin kuin sillä, että välillä on vaippa ja välillä ei. Fysiologisesti on mahdollista oppia pidättämään vasta puolentoista vuoden iässä. Väitän, että tätä ennen vessahätäviestintä on ainoastaan vanhempien omien korvien välissä.

Kiintymysvanhemmuus on vanhemmuuden suorittamista isolla ässällä. Siinä on luonnollisuus kaukana, kun kaikesta pitää tehdä numero ja kaikelle pitää antaa nimi. Lapsen huomioon ottaminen on käsittääkseni itsestäänselvyys kaikille tervejärkisille ja muut ihmiset huomioon ottaville ihmisille.

Kiintymysvanhemmille esittäisin vielä kysymyksen: mitä sitten, kun lapsesi menee kouluun? Oletko valmis selittämään, miksi maailma ei olekaan sellainen kuin mihin lapsesi on totutettu? Taitavat tipahtaa melko korkealta nämä lapset, jotka ovat saaneet itse päättää kaikista asioistaan, kuten siitä, milloin menevät nukkumaan. Siinä voivat sitten silmät ristissä opetella aamukahdeksalta uusia sääntöjä.