Hei me kävellään!

Nyt se lähti kävelemään, pieni mies. Tai läpimurto tapahtui jo eilen, kun tuo tepasteli kolmisen metriä ilman tukea ja suorastaan huusi riemuissaan. Kesäkuun alusta lähtien hän on ottanut neljä viisi askelta peräjälkeen ja jatkanut kontaten. Varsinainen kävely jatkui tänään. Se pelaa varman päälle, harjoittelee taidon niin valmiiksi, ettei muksahduksia juuri tapahdu. Siinä suhteessa hän on maltillisempi kuin vanhempansa, jotka ovat ryhtyneet kävelemään isä 11:n ja äiti 12 kuukauden iässä.

Mutta toisin kuin useilla muilla, minulla ei ollut mitään kiirettä poikani kävelemään oppimisen suhteen. Tiesin, että hän lähtee sitten kun on valmis. Useiden vanhempien juttuja kuunnellessa tulee sellainen olo, että heillä on kamala tarve saada lapsi kävelemään ja sitten kun taito on opittu, päivitellään että puuh ja lääh, olisi se voinut vähän kauemmin vielä harjoitella, nyt saa juosta itsensä läkähdyksiin sen perässä. Sellaista pientä ylpeyttä äänessään, että kyllä se meidän pertti vaan on niin etevä kun oppi jo puolivuotiaana puhumaan ja kirjoittamaan.

Itse olen sitä mieltä, että lapsen tahti on paras tahti. En aio liioin elää menetettyjä urahaaveitani tai epäonnistuneita harrastuskokeiluitani uudestaan lapseni kautta. No, se on tulevaisuutta, mutta miksi ihmeessä lapsen pitäisi oppia ihan superaikaisin kävelemään? Eri juttu tietysti, jos oppiminen venyy jonnekin puolentoista vuoden huitteille ja fysiikassa on jotakin vikaa, mutta harvemmin näin.

Nyt se kuitenkin kävelee, tuo pikkuinen. Pieniä askelia, kädet sivuilla tukea antamassa. Suloisen näköistä. Vielä hän ei uskalla nousta lattialta ilman tukea seisomaan, eli kaaduttuaan hän konttaa kipin kapin lähimmän tuen luokse ja nousee äkkiä pystyyn.

Esikoisen rooli ei ole aina kaikista kadehdittavin. Kaikki pitää opetella itse, vanhemmatkin opettelevat vanhemmiksi aivan alusta. Toinen lapsi voi jo ottaa mallia, ja äiti ja isäkin ottavat jo vähän lunkimmin. Miksi sanotaan, että kuopus hemmotellaan pilalle? Ehkä silloin, jos kyseessä on itseni kaltainen iltatähti, väite saattaa tulla kyseeseen. Mutta jos lapset ovat tulleet sarjatulena tumps, tumps, tumps parin vuoden välein, sanoisin, että kolmas ottaa sieltä mistä irti saa.

Toimeliaisuutta, olkaa hyvät!

Pidän toiminnasta ja toiminnallisista päivistä. Sunnuntai oli erinomainen esimerkki päivästä, jonka jälkeen hymistelen tyytyväisenä illalla sängyssä ennen kuin nukahdan. Sellaisten päivien jälkeen tuntee totisesti olevansa elossa.

Ensin sain valmiiksi yhden jutun, joka oli ollut tekeillä jo hieman rapiat kaksi viikkoa. Se on liian pitkä aika yhden jutun kirjoittamiseen, olkoonkin, että juttu on pitkä kuin nälkävuosi, jos kulunut vertaukseni sallitaan. Tavoitin kuitenkin syvimmän idean ja sain rakenteen toimimaan. Lähetin sen luettavaksi muutamalle ihmiselle ja annoin itselleni luvan pitää taukoa jutun lukemisesta siihen asti, kunnes palautteet saapuvat. Mikä ihana hetki kirjoitusprosessissa. Ehdin vieläpä huilaamaan sohvalle ja lukemaan Suomen Kuvalehteä, ennen kuin poika heräsi päiväuniltaan.

Seuraava ohjelmanumero oli autoajelu Ruissaloon, koska ilma oli mitä loistavin eli sateeton ja lämmin. Pojalle evääksi rusinoita ja omenasosetta. Ajoimme Kansanpuistoon, jossa jaksan aina ihmetellä, miten Ruisrockin kaltainen megaspektaakkeli mahtuu niin pienelle alueelle. Kummasti sinne vaan sopii muisteltavaa ja unohdettavaa. Poika keinui riemuissaan ja käveli reippaasti rantaan kanssamme. Kiviä piti kerätä, tottakai, ilman tuttia niistä suurin osa olisi tosin eksynyt suuhun. Kävelimme vielä katsomaan, olisiko pitsihuviloiden vierustalla oleva kahvila ollut auki, mutta ei. Ajoimme kaupan kautta kotiin.

Sitten ehdin kymmenen kilometrin juoksulenkille, ensimmäistä kertaa laserleikkauksen jälkeen. Ai, se oli ihanaa. Vauhti oli maltillinen. Poika unille ja ihanaa miehen kanssa kaksin. Herkuttelimme.

Tänäänkin oli hyvä päivä. Aamulla ystävä tuli lapsineen meidän leikkipihallemme. On kivampi olla ulkona lasten kanssa niin, että mukana on myös joku aikuinen. Vaikka puheenparret keskittyisivätkin leluihin tai muuten vaan lapsiin. Kyllä sinne väliin ehtii jotain muutakin sanoa. Yltiösosiaaliselle puolelleni nuo hetket ovat erittäin tärkeitä. Samalla poika näkee muita lapsia ja oppii. Esimerkiksi että keinuun pitää odottaa vuoroaan.

Olin vaihteeksi pyöräilemässä. Ennuste uhkaili sateella mutta merkit osoittivat aivan toista. Oli aurinkoista ja kuuma. Kakskerran kierrettyäni 37 kilometrin kohdalla alkoi sataa täysin varoittamatta. Ehdin bussipysäkille kastumatta ja söin banaanin. Siinä istuin tunnin ja tuijotin vihaisesti taivasta ja sitä päällystäviä tummia pilviä jotka muuttuivat pikkuhiljaa tasaiseksi harmaaksi. Pakko oli lähteä kotiin. Litimärkänä kuuma suihku on täydellinen.

Olin sanonut miehelle, että mene sinä vaikka elokuviin, kun itse sain seikkailla pyörineni ties missä. Ja sitten ensimmäisen kerran yli kuukauteen luvassa olikin hankala nukutus. Poika jäi kiltisti sänkyynsä itse nukahtamaan kello 20, kuten aina ennenkin. Mutta sitten alkoi kuulua vähän itkua joka yltyi ja yltyi... ja olikin pakko mennä katsomaan. Rauhoittelu kesti 20 minuuttia ja annoin varmuudeksi lääkettä. Jos ne hampaat. Itku alkoi heti kun ovi meni kiinni. Byäääää. Hermot pitivät, takaisin rauhoittelemaan. Ja hitaasti mutta varmasti ne silmät menivät kiinni. Kesti tunnin! Yleensä nukahtaa heti tai viidessä minuutissa. Oli hyvä muistutus entisajoista, minkälainen souvi täällä oli melkein joka ilta, kunnes tuo kertalaakista yhtäkkiä oppi nukahtamaan itsekseen.

Löpinä kiteytyköön neuvoon, joka ei kylläkään ole omani.

Lapsenkasvatusta ja niin edelleen

On juhannus, ja olo on kalsea. Muutama päivä on mennyt oudossa epämukavuudessa vellomisessa, enkä ole saanut edes kiinni siitä, mistä tämä vajoaminen johtuu. Huomaan ajattelevani, että haluaisin olla jossakin muualla, pitäisi tehdä sitä tätä ja tuota tai ainakin vähän matkustella, muuten me lakkaamme olemasta ja kaikki tuhoutuu. Jotakin juuri näin epämääräistä on meneillään korvien välissä.

Luulen, että tarvitsisin vain hetken omaa aikaa. Ehkä juoksulenkki riittäisi puolittain, tai sitten pitäisi repäistä ja mennä jonkun ystävän kanssa baariin ensimmäisen kerran kohta kahteen vuoteen. (Olen ollut siinä välissäkin ehkä tasan kaksi kertaa).

Peilaan omaa käytöstäni lapsen kanssa ollessani melkein neuroottisesti. Jos sanon näin, kasvaako hän kieroon, jos kiellän tekemästä näin, seuraako siitä viha ja uhmaus. Välillä mietin, etten jaksa enää päivääkään odottaa, että poikani osaa puhua ja kertoa mitä haluaa, eikä ilmaisu ole jatkuvaa käminää ja ulinaa. Kun ei se ole nytkään.

Varoittava esimerkki lapsenkasvatuksen epäonnistumisesta löytyy liian läheltä. Koska en tiedä, missä kohdassa vaikeudet ovat tässä tapauksessa alkaneet ja ennen kaikkea mistä syystä ja kaikki jää arvailujen varaan, minun ei pitäisi uhrata asialle näin paljon energiaa ja aikaa. Mutta kun se piinaa. Jos kolmivuotias karjuu naama irvessä aikuiselle että minä tapan sinut, lopettaisin uhmaiästä puhumisen hyvin nopeasti ja menisin kysymään ammattilaiselta, että mitä minä teen väärin ja mitä pitäisi tehdä oikein.

Kun tuollainen tapaus on liian lähellä ja vaikuttaa omiin päätöksiin miten esimerkiksi juhannuksen haluaa viettää kun ei halua mennä samalle mökille perheen kanssa jossa on jatkuvasti huutoa ja kiukuttelua ja lapsen raivoa ja aggressiivisuutta, se pakottaa väistämättä miettimään, miten asiaan pitäisi suhtautua. Tyypilliseen tapaani vetäydyn sivuun ja yritän pysytellä mahdollisimman kaukana, mutta se ei ole kovin kypsää käytöstä ehkä sekään. Ja minkälaista mallia se sitten taas antaa pojalleni.

Hankala tilanne, ehkä se vaikuttaa yleistympeään olotilaani, jota on jatkunut liian monta päivää. Yleensä perusinnostunut luonteeni nostaa melko pian päätään ja katkaisee liiallisen syntyjen syvien pohtimisen. Niin käy nytkin, sen tiedän.

Vapaus valita

Ajauduin tänään yllättäen kovin syvälliseen keskusteluun kampaajani kanssa. Molemmat kertoivat asioita, joita ei paljasteta välttämättä edes hyvälle ystävälle. Oikeastaan tilanteessa ei ollut mitään ihmeellistä, olimme kaksistaan kampaamossa, hetki oli hyvin otollinen henkevälle keskustelulle, olen käynyt samalla kampaajalla jo kolmen vuoden ajan ja ennenkin puhunut hänen kanssaan oikeista asioista.

(Merkillistä on, että siinä vaan kampaajan kanssa juttelen. Yleensä olen kuulunut siihen kastiin, joka antaa ohjeet miten leikataan ja syventyy sen jälkeen tuoreeseen naistenlehteen, vastailee lyhyesti mahdollisiin keskustelunavauksiin ja osoittaa kaikin tavoin, että tämä on nyt hetki minua itseäni varten. En tahdo jutella.) Nyt minulla on kampaaja, joka on ilmiselvästi hengenheimolaiseni.

Keskustelumme oli merkityksellinen, mutta ennen kaikkea sen vuoksi, että havahduin oikeastaan liian pitkän tauon jälkeen miettimään, mitä minulle kuuluu. Muistutin mieleeni, mitkä asiat ovat olleet itselleni tärkeitä ja mitä olen seurannut jo vuosikausia. Tuntui siltä, että minua itseäni oli oikein heräteltävä kaiken tämän arjen alta.

Olen pitänyt yhtenä tärkeimmistä johtoajatuksistani sitä, että minulla on tässä elämässäni, yhteiskunnassa ja maailmassa, jonka arvoja en voi päättää, ainakin yksi vapaus. Vapaus valita, miten suhtaudun ympärillä oleviin ihmisiin, asioihin ja tapahtumiin. Olen voinut valita, että en muutu kyyniseksi, en näe kaikessa ja kaikissa vain huonoja puolia, en anna muun maailman heikentää lapsenomaista maailmankatsomustani ja idealismiani.

Mutta kyllä kirkkaat ja tuoreet ajatukseni niin vaan ovat painuneet taka-alalle, että oikein ihmetyttää. Välillä olen saanut itseni kiinni ajattelemasta kovin kielteisiä asioita melkeinpä mistä vaan, olen myöntänyt ajatukseni ja jopa katsonut ne oikeutetuiksi, koska "en nyt jaksa yrittää enempääkään". Joku voisi sanoa, että olen keski-ikäistynyt ja keskiluokkaistunut, mutta en suostu ajattelemaan niin.

Ehkä merkki tympeämmäksi muuttuneesta yleismaailmankuvasta johtuu osittain siitä, että en ole uskaltanut tehdä sellaista isoa päätöstä, jota olen suunnitellut jo pitkään. Tällä hetkellä olen tietoisesti poissa pelistä, koska olen hoitanut asiani niin, että voin vetää henkeä hoitovapaalla. Mutta se, että joudun myöntämään itselleni, että minua pelottaa hypätä tyhjän päälle, vaikka kaikki hyvät seikat puhuvat ratkaisun puolesta, on saanut minut näköjään kieltämään itseltäni muutenkin syvällisemmät ja rehelliset ajatukset. Tämä osa elämästäni, jota nyt elän, kotona pojan kanssa, on vilpitöntä ja olen siinä tietoisesti täysin mukana. Mutta se jokin muu onkin sitten vaiheessa.

Pointti on kuitenkin se, että oma vapauteni valita on pelkuruuteni vuoksi tällä hetkellä kadoksissa. Ja minua vituttaa myöntää sitä itselleni.

Hei mä nään taas!

Niin kauan kuin muistan, minulla on ollut huono näkö. Tai ei ihan niin kauan. Muistan ala-asteelta ajan, jolloin kaikki luokan tytöt menivät yhtä aikaa terveydenhoitajan tarkastukseen, ja siellä minä näin pikku-eet kaikista tarkimmin. Se oli ehkä joskus 8-vuotiaana. Neljän vuoden päästä hivuttauduinkin jo huomaamatta takarivistä lähemmäs liitutaulua ja silmien siristelystä tuli tapa. Kotona asetuin hyvinkin lähelle televisiota, mutta ehkä katselin sitä pääasiassa yksikseni, koska en muista että vanhempani olisivat ainakaan kovin jyrkästi naamaani yrittäneet ruudusta irrottaa.

Ehkä kyse oli osittain itsepetoksesta ja kuvitelmasta, että jos uskoo tarpeeksi kovasti että minulla ei ole huono näkö, siitä tulee totta. Mutta nyt, kun muistelen aikaa jolloin näköni dramaattisesti huononi, uskon, etten oikein tajunnut mitä tapahtuu. Luulin, että kaikki elävät sumussa. Toki olin noteerannut luokkatovereideni nenälle ilmestyneet laitokset, mutta ajatus niitä kohtaan oli samansuuntainen kuin että ei nyt ainakaan minulle syöpä tule. Tai en minä nyt voi koskaan jäädä auton alle.

Oli pakko nöyrtyä seitsemännellä luokalla, kun siristelykään ei enää auttanut eivätkä toverini ehtineet kertoilla oman opiskelunsa ohessa, mitä missäkin lukee. Menimme siis koulupoliklinikalle äiti tukenani. Äitiä siellä ripitettiinkin. Muistaakseni lääkäri melkein suuttui, kun minulla oli niin huono näkö eikä silti silmälaseja. "Tämä tyttö olisi tarvinnut lasit jo kauan sitten", sai äitini kuulla. Hänellä itsellään oli tuohon aikaan vielä varsinainen kotkankatse, eikä hän siten voinut kuvitellakaan, mitä huononäköisyys voi oikeasti tarkoittaa. Minä perin silmäni isältäni, eikä kolmannelle lapselle riittänyt enää hyviä geenejä silmiinkin.

Enhän minä niitä rillejä kehdannut käyttää muuta kuin luokkahuoneessa, jossa nyt vain oli hyvä nähdä jotakin. Tai pimeässä leffateatterissa, mutta sielläkin kiedoin korvien taakse asti tulevat sangat paikoilleen vasta, kun sali oli täysin pimentynyt. Teini-iässä ulkonäkökriisi oli muutenkin päivittäinen, ei siihen enää mitään lasipintaa kaivannut. Tuolloin rillit eivät todellakaan olleet viileät eivätkä merkki hipsteriydestä tai mistään muustakaan merkityksellisestä. Ne olivat vain apuväline niille, joilla ei mennyt ihan yhtä lujaa.

Jätän väliin tarinat siitä, miten kyselin oikeaa bussinumeroa mummoilta, tai miten muut luulivat minun olevan joka ikinen kerta silmämurhaaja, kun räpsyttelin niin ansiokkaasti silmiäni (molempia!!), ja niin edelleen. Hankin kyllä piilarit siinä vaiheessa, kun ne oli kehitetty sellaisiksi, että silmät eivät vuotaneet asennuksen jälkeen sinipunaisina puoltatuntia, mutta eivät nekään harmittomat olleet. Piilareihin liittyi erinäisiä paniikinomaisia optikko- ja sairaalakäyntejä, liiallisesta käytöstä aiheutuneita piilarikieltoja ja niin edelleen, mutta nyt päästään tämän bloggauksen lakipisteeseen.

Lasersäde paransi näköni muutama päivä sitten. En oikein vielä tajua sitä, että näen ihan omilla silmilläni enkä minkään kalvon läpi, etenkään kun toipuminen on vielä kesken ja tiputtelen silmiini muutaman tunnin välein silmätippoja, nukun kilvet teipattuina suojaksi silmieni päälle ja yritän muistaa olla koskematta silmiini muutenkaan. Joka ilta huomaan ajattelevani, että pitääpä ottaa vielä piilarit pois. Mietin myös, että kohta tämä näkö sumenee ja ollaan lähtöruudussa.

Leikkaus jännitti ihan hirveästi. Pelkäsin pahinta eli näön menetystä, jotta pienimmätkin virheet olisivat tuntuneet edes jotenkin siedettäviltä. Ajattelin, että jospa lääkäri on juuri edellisenä iltana sortunut juopottelemaan ja hänen kätensä ei ole vakaa, tai jos hänellä on meneillään kammottava ihmissuhdekriisi eikä hän pysty ajattelemaan mitään muuta.

Olivat hyvin ajatelleet, kun antoivat rauhoittavan pillerin ennen toimenpidettä. Leikkaus ei kestänyt kuin ehkä minuutin per silmä ja epämiellyttävin vaihe oli niin sanotun läpän leikkaaminen silmän pintaan, jonka alle lasersäde suunnattiin. Paineentunne oli kamala, ja juuri kun se loppui, ajattelin etten kestä enää sekuntiakaan. Etukäteen olin pohtinut, miten pystyn katselemaan silmääni lähestyvää lasersädettä, mutta näkökyky olikin armollinen. Näin vain punaisia pisteitä. Melko metka oli myös käristyvän silmämunan tuoksu.

Leikkaus maksaa hillittömän paljon, mutta senttiäkään en kadu. Olen saanut yhden ihmisen tärkeimmistä aisteista takaisin, ihan omakseni. Ei enää säätämistä, ei apuvälineitä. Kun aamulla herää ja näkee kaiken, olo on mieletön.

Mikset sä vastaa

Jouduin yllättävän hyökkäyksen kohteeksi. Eräs ystäväni oli ilmeisen loukkaantunut, kun en koskaan vastaa hänelle puhelimeen (tällä kerralla kyse oli yhdestä puhelinsoitosta ja tekstiviestistä, jota en kiireessä ollut huomannut). Tämä odottamaton, vihamielinen purkaus sai miettimään syvemmin tämän päivän ystävyyttä, yhteydenpitoa ja arkea.

Aikana ennen kännyköitä minäkin saatoin viettää aikaani lankapuhelimessa päivittäin jopa tuntitolkulla. Se johtui kaiketi siitä, että muita reaaliaikaisia yhteydenpitovälineitä ei ollut olemassakaan. Silloin puhelimen ääreen asetuttiin tietoisesti ajatuksella, että nyt vietän ystäväni kanssa hetken puhumalla yhteisistä asioista. Jos puhelimeen ei vastattu, soittaja koetti paremmalla ajalla uudestaan. Ihmisellä ei ollut velvoitetta soittaa takaisin, sillä eihän hän edes tiennyt, että häntä oli yritetty tavoitella. (Ellei ollut puhelinvastaajaa johon saattoi jättää soittopyynnön.)

Sitten tulivat kännykät. Aluksi vastustin ajatusta jatkuvasta yhteydenpitomahdollisuudesta ja yritin sinnitellä ilman omaa matkapuhelinta. Nopeasti kehitys kuitenkin nappasi mukaansa - muiden luuria ei viitsinyt loputtomiin lainailla. Ensin koin kiusalliseksi vastata kännykkääni esimerkiksi keskellä katua. Menin aina jonnekin syrjään puhumaan. Ajatus omien asioiden kailottamisesta kaikkien keskellä ilman intiimiä tilaa ja aikaa tuntui epämiellyttävältä. Kännykkäpuhelut olivat sitäpaitsi niin kalliitakin, ettei luurilla kovin usein mitään maratonjuttuja käyty. Puhelut lyhenivät.

Sitten tulivat tekstiviestit. Oli paljon helpompi ottaa yhteys toiseen, joka saattoi olla missä vain ("Moi, mis oot?"), tekstiviestillä ja hoitaa asiat niin. Koska puhelin ei enää sijainnut fyysisesti kotona, ei voinut odottaa, että ihmisellä olisi aina aikaa ja halua juoruilemiseen.

Minua ottaa suoraan sanottuna ihan törkeästi päähän, että minun pitäisi olla aina tavoitettavissa. Tai jos en ole, minun pitäisi soittaa takaisin. Miksi ihmeessä? Eihän minulla mitään asiaa ollut. Kyllä se soittaja saa mielestäni koettaa uudestaan, jos haluaa vain vaihtaa kuulumisia. Jos on oikeaa asiaa, sen voi ilmoittaa tekstiviestillä. Jotkut luulevat kännykän olevan kuin mikrosiru, joka paikallistaa kohteen koko ajan missä ikinä tämä liikkuukaan. Alkaa ahdistaa moinen kontrolli.

Matkapuhelinta ei voi mielestäni verrata välineenä enää entiseen lankapuhelimeen ja siihen kulttuuriin, joka silloin vallitsi. Minusta puhelimessa jaarittelu on kiusallista ja on jopa kohtuutonta olettaa, että toinen olisi aina valmiina käyttämään aikaansa yllättävään yhteydenottoon. Nykyaika mahollistaa kaikessa hektisyydessään tämänkaltaisen itsekkyyden. Tai se jopa vaatii, että pystyy ottamaan omaa aikaansa niistä raoista, joissa se on mahdollista.

Toinen asia on, miten vankalla pohjalla sellainen ystävyys on, joka kaatuu puhelimeen. Minulla ystävät ovat läsnä omassa mielessäni, ajattelen heitä ja välillä otan yhteyttä, välillä olen taas pitkään hiljaa. Nykyisessä elämäntilanteessani perhe on etusijalla, enkä mitenkään voi ottaa huomioon kaikkia ystäviäni samalla tavoin kuin silloin, kun elin yksin ja aikaani söi vain työ.