Ensin sain valmiiksi yhden jutun, joka oli ollut tekeillä jo hieman rapiat kaksi viikkoa. Se on liian pitkä aika yhden jutun kirjoittamiseen, olkoonkin, että juttu on pitkä kuin nälkävuosi, jos kulunut vertaukseni sallitaan. Tavoitin kuitenkin syvimmän idean ja sain rakenteen toimimaan. Lähetin sen luettavaksi muutamalle ihmiselle ja annoin itselleni luvan pitää taukoa jutun lukemisesta siihen asti, kunnes palautteet saapuvat. Mikä ihana hetki kirjoitusprosessissa. Ehdin vieläpä huilaamaan sohvalle ja lukemaan Suomen Kuvalehteä, ennen kuin poika heräsi päiväuniltaan.
Seuraava ohjelmanumero oli autoajelu Ruissaloon, koska ilma oli mitä loistavin eli sateeton ja lämmin. Pojalle evääksi rusinoita ja omenasosetta. Ajoimme Kansanpuistoon, jossa jaksan aina ihmetellä, miten Ruisrockin kaltainen megaspektaakkeli mahtuu niin pienelle alueelle. Kummasti sinne vaan sopii muisteltavaa ja unohdettavaa. Poika keinui riemuissaan ja käveli reippaasti rantaan kanssamme. Kiviä piti kerätä, tottakai, ilman tuttia niistä suurin osa olisi tosin eksynyt suuhun. Kävelimme vielä katsomaan, olisiko pitsihuviloiden vierustalla oleva kahvila ollut auki, mutta ei. Ajoimme kaupan kautta kotiin.
Sitten ehdin kymmenen kilometrin juoksulenkille, ensimmäistä kertaa laserleikkauksen jälkeen. Ai, se oli ihanaa. Vauhti oli maltillinen. Poika unille ja ihanaa miehen kanssa kaksin. Herkuttelimme.
Tänäänkin oli hyvä päivä. Aamulla ystävä tuli lapsineen meidän leikkipihallemme. On kivampi olla ulkona lasten kanssa niin, että mukana on myös joku aikuinen. Vaikka puheenparret keskittyisivätkin leluihin tai muuten vaan lapsiin. Kyllä sinne väliin ehtii jotain muutakin sanoa. Yltiösosiaaliselle puolelleni nuo hetket ovat erittäin tärkeitä. Samalla poika näkee muita lapsia ja oppii. Esimerkiksi että keinuun pitää odottaa vuoroaan.
Olin vaihteeksi pyöräilemässä. Ennuste uhkaili sateella mutta merkit osoittivat aivan toista. Oli aurinkoista ja kuuma. Kakskerran kierrettyäni 37 kilometrin kohdalla alkoi sataa täysin varoittamatta. Ehdin bussipysäkille kastumatta ja söin banaanin. Siinä istuin tunnin ja tuijotin vihaisesti taivasta ja sitä päällystäviä tummia pilviä jotka muuttuivat pikkuhiljaa tasaiseksi harmaaksi. Pakko oli lähteä kotiin. Litimärkänä kuuma suihku on täydellinen.
Olin sanonut miehelle, että mene sinä vaikka elokuviin, kun itse sain seikkailla pyörineni ties missä. Ja sitten ensimmäisen kerran yli kuukauteen luvassa olikin hankala nukutus. Poika jäi kiltisti sänkyynsä itse nukahtamaan kello 20, kuten aina ennenkin. Mutta sitten alkoi kuulua vähän itkua joka yltyi ja yltyi... ja olikin pakko mennä katsomaan. Rauhoittelu kesti 20 minuuttia ja annoin varmuudeksi lääkettä. Jos ne hampaat. Itku alkoi heti kun ovi meni kiinni. Byäääää. Hermot pitivät, takaisin rauhoittelemaan. Ja hitaasti mutta varmasti ne silmät menivät kiinni. Kesti tunnin! Yleensä nukahtaa heti tai viidessä minuutissa. Oli hyvä muistutus entisajoista, minkälainen souvi täällä oli melkein joka ilta, kunnes tuo kertalaakista yhtäkkiä oppi nukahtamaan itsekseen.
Löpinä kiteytyköön neuvoon, joka ei kylläkään ole omani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti