Jouduin yllättävän hyökkäyksen kohteeksi. Eräs ystäväni oli ilmeisen loukkaantunut, kun en koskaan vastaa hänelle puhelimeen (tällä kerralla kyse oli yhdestä puhelinsoitosta ja tekstiviestistä, jota en kiireessä ollut huomannut). Tämä odottamaton, vihamielinen purkaus sai miettimään syvemmin tämän päivän ystävyyttä, yhteydenpitoa ja arkea.
Aikana ennen kännyköitä minäkin saatoin viettää aikaani lankapuhelimessa päivittäin jopa tuntitolkulla. Se johtui kaiketi siitä, että muita reaaliaikaisia yhteydenpitovälineitä ei ollut olemassakaan. Silloin puhelimen ääreen asetuttiin tietoisesti ajatuksella, että nyt vietän ystäväni kanssa hetken puhumalla yhteisistä asioista. Jos puhelimeen ei vastattu, soittaja koetti paremmalla ajalla uudestaan. Ihmisellä ei ollut velvoitetta soittaa takaisin, sillä eihän hän edes tiennyt, että häntä oli yritetty tavoitella. (Ellei ollut puhelinvastaajaa johon saattoi jättää soittopyynnön.)
Sitten tulivat kännykät. Aluksi vastustin ajatusta jatkuvasta yhteydenpitomahdollisuudesta ja yritin sinnitellä ilman omaa matkapuhelinta. Nopeasti kehitys kuitenkin nappasi mukaansa - muiden luuria ei viitsinyt loputtomiin lainailla. Ensin koin kiusalliseksi vastata kännykkääni esimerkiksi keskellä katua. Menin aina jonnekin syrjään puhumaan. Ajatus omien asioiden kailottamisesta kaikkien keskellä ilman intiimiä tilaa ja aikaa tuntui epämiellyttävältä. Kännykkäpuhelut olivat sitäpaitsi niin kalliitakin, ettei luurilla kovin usein mitään maratonjuttuja käyty. Puhelut lyhenivät.
Sitten tulivat tekstiviestit. Oli paljon helpompi ottaa yhteys toiseen, joka saattoi olla missä vain ("Moi, mis oot?"), tekstiviestillä ja hoitaa asiat niin. Koska puhelin ei enää sijainnut fyysisesti kotona, ei voinut odottaa, että ihmisellä olisi aina aikaa ja halua juoruilemiseen.
Minua ottaa suoraan sanottuna ihan törkeästi päähän, että minun pitäisi olla aina tavoitettavissa. Tai jos en ole, minun pitäisi soittaa takaisin. Miksi ihmeessä? Eihän minulla mitään asiaa ollut. Kyllä se soittaja saa mielestäni koettaa uudestaan, jos haluaa vain vaihtaa kuulumisia. Jos on oikeaa asiaa, sen voi ilmoittaa tekstiviestillä. Jotkut luulevat kännykän olevan kuin mikrosiru, joka paikallistaa kohteen koko ajan missä ikinä tämä liikkuukaan. Alkaa ahdistaa moinen kontrolli.
Matkapuhelinta ei voi mielestäni verrata välineenä enää entiseen lankapuhelimeen ja siihen kulttuuriin, joka silloin vallitsi. Minusta puhelimessa jaarittelu on kiusallista ja on jopa kohtuutonta olettaa, että toinen olisi aina valmiina käyttämään aikaansa yllättävään yhteydenottoon. Nykyaika mahollistaa kaikessa hektisyydessään tämänkaltaisen itsekkyyden. Tai se jopa vaatii, että pystyy ottamaan omaa aikaansa niistä raoista, joissa se on mahdollista.
Toinen asia on, miten vankalla pohjalla sellainen ystävyys on, joka kaatuu puhelimeen. Minulla ystävät ovat läsnä omassa mielessäni, ajattelen heitä ja välillä otan yhteyttä, välillä olen taas pitkään hiljaa. Nykyisessä elämäntilanteessani perhe on etusijalla, enkä mitenkään voi ottaa huomioon kaikkia ystäviäni samalla tavoin kuin silloin, kun elin yksin ja aikaani söi vain työ.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti