Ehkä kyse oli osittain itsepetoksesta ja kuvitelmasta, että jos uskoo tarpeeksi kovasti että minulla ei ole huono näkö, siitä tulee totta. Mutta nyt, kun muistelen aikaa jolloin näköni dramaattisesti huononi, uskon, etten oikein tajunnut mitä tapahtuu. Luulin, että kaikki elävät sumussa. Toki olin noteerannut luokkatovereideni nenälle ilmestyneet laitokset, mutta ajatus niitä kohtaan oli samansuuntainen kuin että ei nyt ainakaan minulle syöpä tule. Tai en minä nyt voi koskaan jäädä auton alle.
Oli pakko nöyrtyä seitsemännellä luokalla, kun siristelykään ei enää auttanut eivätkä toverini ehtineet kertoilla oman opiskelunsa ohessa, mitä missäkin lukee. Menimme siis koulupoliklinikalle äiti tukenani. Äitiä siellä ripitettiinkin. Muistaakseni lääkäri melkein suuttui, kun minulla oli niin huono näkö eikä silti silmälaseja. "Tämä tyttö olisi tarvinnut lasit jo kauan sitten", sai äitini kuulla. Hänellä itsellään oli tuohon aikaan vielä varsinainen kotkankatse, eikä hän siten voinut kuvitellakaan, mitä huononäköisyys voi oikeasti tarkoittaa. Minä perin silmäni isältäni, eikä kolmannelle lapselle riittänyt enää hyviä geenejä silmiinkin.
Enhän minä niitä rillejä kehdannut käyttää muuta kuin luokkahuoneessa, jossa nyt vain oli hyvä nähdä jotakin. Tai pimeässä leffateatterissa, mutta sielläkin kiedoin korvien taakse asti tulevat sangat paikoilleen vasta, kun sali oli täysin pimentynyt. Teini-iässä ulkonäkökriisi oli muutenkin päivittäinen, ei siihen enää mitään lasipintaa kaivannut. Tuolloin rillit eivät todellakaan olleet viileät eivätkä merkki hipsteriydestä tai mistään muustakaan merkityksellisestä. Ne olivat vain apuväline niille, joilla ei mennyt ihan yhtä lujaa.
Jätän väliin tarinat siitä, miten kyselin oikeaa bussinumeroa mummoilta, tai miten muut luulivat minun olevan joka ikinen kerta silmämurhaaja, kun räpsyttelin niin ansiokkaasti silmiäni (molempia!!), ja niin edelleen. Hankin kyllä piilarit siinä vaiheessa, kun ne oli kehitetty sellaisiksi, että silmät eivät vuotaneet asennuksen jälkeen sinipunaisina puoltatuntia, mutta eivät nekään harmittomat olleet. Piilareihin liittyi erinäisiä paniikinomaisia optikko- ja sairaalakäyntejä, liiallisesta käytöstä aiheutuneita piilarikieltoja ja niin edelleen, mutta nyt päästään tämän bloggauksen lakipisteeseen.
Lasersäde paransi näköni muutama päivä sitten. En oikein vielä tajua sitä, että näen ihan omilla silmilläni enkä minkään kalvon läpi, etenkään kun toipuminen on vielä kesken ja tiputtelen silmiini muutaman tunnin välein silmätippoja, nukun kilvet teipattuina suojaksi silmieni päälle ja yritän muistaa olla koskematta silmiini muutenkaan. Joka ilta huomaan ajattelevani, että pitääpä ottaa vielä piilarit pois. Mietin myös, että kohta tämä näkö sumenee ja ollaan lähtöruudussa.
Leikkaus jännitti ihan hirveästi. Pelkäsin pahinta eli näön menetystä, jotta pienimmätkin virheet olisivat tuntuneet edes jotenkin siedettäviltä. Ajattelin, että jospa lääkäri on juuri edellisenä iltana sortunut juopottelemaan ja hänen kätensä ei ole vakaa, tai jos hänellä on meneillään kammottava ihmissuhdekriisi eikä hän pysty ajattelemaan mitään muuta.
Olivat hyvin ajatelleet, kun antoivat rauhoittavan pillerin ennen toimenpidettä. Leikkaus ei kestänyt kuin ehkä minuutin per silmä ja epämiellyttävin vaihe oli niin sanotun läpän leikkaaminen silmän pintaan, jonka alle lasersäde suunnattiin. Paineentunne oli kamala, ja juuri kun se loppui, ajattelin etten kestä enää sekuntiakaan. Etukäteen olin pohtinut, miten pystyn katselemaan silmääni lähestyvää lasersädettä, mutta näkökyky olikin armollinen. Näin vain punaisia pisteitä. Melko metka oli myös käristyvän silmämunan tuoksu.
Leikkaus maksaa hillittömän paljon, mutta senttiäkään en kadu. Olen saanut yhden ihmisen tärkeimmistä aisteista takaisin, ihan omakseni. Ei enää säätämistä, ei apuvälineitä. Kun aamulla herää ja näkee kaiken, olo on mieletön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti