On juhannus, ja olo on kalsea. Muutama päivä on mennyt oudossa epämukavuudessa vellomisessa, enkä ole saanut edes kiinni siitä, mistä tämä vajoaminen johtuu. Huomaan ajattelevani, että haluaisin olla jossakin muualla, pitäisi tehdä sitä tätä ja tuota tai ainakin vähän matkustella, muuten me lakkaamme olemasta ja kaikki tuhoutuu. Jotakin juuri näin epämääräistä on meneillään korvien välissä.
Luulen, että tarvitsisin vain hetken omaa aikaa. Ehkä juoksulenkki riittäisi puolittain, tai sitten pitäisi repäistä ja mennä jonkun ystävän kanssa baariin ensimmäisen kerran kohta kahteen vuoteen. (Olen ollut siinä välissäkin ehkä tasan kaksi kertaa).
Peilaan omaa käytöstäni lapsen kanssa ollessani melkein neuroottisesti. Jos sanon näin, kasvaako hän kieroon, jos kiellän tekemästä näin, seuraako siitä viha ja uhmaus. Välillä mietin, etten jaksa enää päivääkään odottaa, että poikani osaa puhua ja kertoa mitä haluaa, eikä ilmaisu ole jatkuvaa käminää ja ulinaa. Kun ei se ole nytkään.
Varoittava esimerkki lapsenkasvatuksen epäonnistumisesta löytyy liian läheltä. Koska en tiedä, missä kohdassa vaikeudet ovat tässä tapauksessa alkaneet ja ennen kaikkea mistä syystä ja kaikki jää arvailujen varaan, minun ei pitäisi uhrata asialle näin paljon energiaa ja aikaa. Mutta kun se piinaa. Jos kolmivuotias karjuu naama irvessä aikuiselle että minä tapan sinut, lopettaisin uhmaiästä puhumisen hyvin nopeasti ja menisin kysymään ammattilaiselta, että mitä minä teen väärin ja mitä pitäisi tehdä oikein.
Kun tuollainen tapaus on liian lähellä ja vaikuttaa omiin päätöksiin miten esimerkiksi juhannuksen haluaa viettää kun ei halua mennä samalle mökille perheen kanssa jossa on jatkuvasti huutoa ja kiukuttelua ja lapsen raivoa ja aggressiivisuutta, se pakottaa väistämättä miettimään, miten asiaan pitäisi suhtautua. Tyypilliseen tapaani vetäydyn sivuun ja yritän pysytellä mahdollisimman kaukana, mutta se ei ole kovin kypsää käytöstä ehkä sekään. Ja minkälaista mallia se sitten taas antaa pojalleni.
Hankala tilanne, ehkä se vaikuttaa yleistympeään olotilaani, jota on jatkunut liian monta päivää. Yleensä perusinnostunut luonteeni nostaa melko pian päätään ja katkaisee liiallisen syntyjen syvien pohtimisen. Niin käy nytkin, sen tiedän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti