Maanantaina oli yksivuotisneuvola. Sielläkin otettiin puheeksi kieltojen ja rajojen asettamisen tärkeys. Olen ehdottomasti rajojen kannattaja vapaan kasvatuksen sijasta - järkevien ja turvallisten rajojen. Joiden sisällä lapsi voi koetella pienempiä ja ei niin tärkeitä sääntöjä.
Mutta. Ehdoton ei on lyöminen ja hiuksista kiskominen, koska ne sattuvat. Toista elollista pitää oppia lähestymään hellästi ja kauniisti. Ikävä kyllä yksivuotias rakastaa kiskoa hiuksista - hän ei ymmärrä että se tuottaa toisessa kipua, ja kasvoja hän myös rakastaa läpsyttää. Kissan turkista puhumattakaan. Nämä asiat on pakko kieltää, ja se on tehtävä järjestelmällisesti eli aina. (Argh.)
Olen tullut siihen tulokseen, että myös valokatkaisimen räpsyttäminen ja roskiksen penkominen pitää kitkeä heti kättelyssä, vaikka se aikaansaisi pikkuihmisessä hillittömän raivonpuuskan. Ei niin pieni voi vielä ymmärtää, että kun räpsytät niitä valoja tarpeeksi kauan, ne menevät rikki. Puhumattakaan siitä, että kyläillessä valoja ei räpsytellä missään tapauksessa ollenkaan, milloinkaan.
Lapselle on keksittävä nopeasti jotakin muuta ajateltavaa, kun hän osoittaa kimmastuneena valokatkaisijaa, ja yrittää kiivetä sen edessä olevan nojatuolin päälle. Ja keittiön roskiskaappiin on hankittava mitä pikimmin sellainen lukko, jota lapsi ei osaa avata.
Mutta sitten on paljon niitä asioita, joissa olen melko suurpiirteinen. Ajattelen, että kokeilemalla oppii ja niin edespäin. Esimerkiksi laatikoiden avaaminen ja sulkeminen on sallittua, toki varoituksen sanan kyllästämänä, ettei sormi jää väliin. Jos jää, lapsi toivottavasti oppii. Yllättävän harvoin on jäänyt.
Asiat ja teot, jotka ovat vaaraksi lapselle, ovat ehdottomasti kiellettyjen listalla. Samoin sellaiset, joilla hän vahingoittaisi toista. Muuten hän saa melkoisen vapaasti tutkia ympäristöään ja penkoa kaappeja (toki niistä on tyhjennetty kaikki vaarallinen etukäteen pois). Vessaharja on nou nou.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti