Mieliaiheeni aika. Tai ennen kaikkea sen rajallisuus. En muista, milloin ymmärsin, etten mitenkään ehdi tehdä elämässäni kaikkea, mikä minua kiinnostaa. Pienestä pitäen olen nauttinut niin monesta asiasta, etten mitenkään ehtisi kehittyä niissä kaikissa huippuhyväksi. Jossakin vaiheessa ymmärsin heittää hyvästit muun muassa huippupianistin ja huipputanssijan uralle. En ollut valmis haaskaamaan aikaani yhteen asiaan niin paljon kuin alituiseen ja pitkäjänteiseen harjoitteluun olisi vaadittu. Niinpä valitsin mieluummin monta muuta asiaa sillä ehdolla, ettei minusta koskaan tulisi niistä missään erityisen hyvää.
Aika käsittää miljoonia hienovaraisia syy-seuraussuhteita. Ja on kyse myös pitkälti sattumasta. Minkälaiseksi kenenkin ihmisen elämä muotoutuu sillä perusteella, keitä hän tapaa matkansa varrella, minkälaista kohtelua hän saa ja miten hänet on opetettu siihen lapsesta lähtien suhtautumaan. Toisen maailma ja luottamus ihmisiin voi romahtaa paljon pienemmästä kuin toisen, ja uskon, että varhaisella vanhemman opastuksella on tässä suuri merkitys.
Oma maailmani ei romahtanut oman keskinkertaisuuteni hyväksymiseen, vaikka läheltä piti. Itseironia on vaikea laji erityisesti kirjoitetusssa muodossa, mutta kokeillaan nyt sitäkin. Kyse on siitä, mihin haluan aikani käyttää elämässäni. Itselleni merkityksellisten asioiden tekemiseen, vastaan. Itseäni varten. Ja nykyisin perheellisenä myös läheisiäni varten. Ettei sitten käy niin, että aika loppuu kesken, ja olenkin touhuttanut täysillä kaikkea muuta kuin mistä oikeasti nautin. Vaikka ajan ennustaminen vasta vaikeaa puuhaa on. Mutta voihan sitä mietiskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti