Aihe on yhteiskunnallisesti pinnalla, sillä yksi sun toinen tuntuu vannovan vähähiilihydraattisen dieetin nimeen. Moni on myös ehdottomasti sitä vastaan. Lehtijuttu tiesi kertoa, että karppausta harjoittava perhe sai vieraakseen sosiaalitoimiston tädit, jotka uhkasivat ottaa lapset huostaan, jos heille ei tarjota monipuolista ravintoa, jota kasvava lapsi tarvitsee.
Itse päätin kokeilla. Luin taustaksi Andreas Enfeldtin kirjan Ruokavallankumous, joka sai minut vakuuttumaan sokerin ja valkoisten jauhojen turmiollisuudesta ja siitä että ne johtavat ihmiskunnan ennen pitkää läskiiin uppoavaan tuhoon. Kirja meni överiksi, ja minua alkoi tympäistä moinen rautalangasta vääntäminen. Jatkoin kuitenkin vähähiilihydraattista ruokavaliota, sillä olo oli sen ansiosta kevyt ja energinen.
En usko, että asia on aivan niin mustavalkoinen, kuin Eenfeldt kirjassaan argumentoi. Jos mielipidettään on puolustettava toistamalla samaa asiaa satoja sivuja hieman eri sanankääntein, kääntyy jo itseään vastaan ja menettää uskottavuutensa. Mutta on vähähiilihydraattisessa ajattelussa jotakin perää.
Painoni laski nopeasti noin kahdeksan kiloa. Tosin en tiedä, johtiko tulokseen ruokavalioni, vai se, että minusta oli tullut pienen vauvan äiti, joka kasvoi puoli vuotta miltei pelkästään minun rintamaidollani. Tai uudesta, vieraasta elämäntilanteesta johtuva stressi. Tai se, etten yksinkertaisesti ehtinyt syödä tarpeeksi.
Joka tapauksessa aloin hieman huolestua, mitä vähähiilihydraattinen ruokavalio tekisi kestävyysjuoksuharrastukselleni, jota varten keho nimenomaan tarvitsee hiilihydraatteja polttoaineekseen. Pikkuhiljaa sallin itseni syödä tummaa leipää silloin tällöin ja täysjyväpastaa toisinaan.
Kokeiluni jälkeen pääsin samaan lopputulokseen kuin monessa muussakin asiassa. Fanaattisuus joka aiheessa on pelottavaa ja hämärtää todellisuudentajun. Kohtuus kaikessa, siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti