Minua jaksaa huvittaa nuo pikkuvauvoille ja taaperoille järjestetyt harrastukset, joihin olen itsekin poikani kanssa kiitettävän aktiivisesti osallistunut. En ole ihan varmaksi osannut vielä päättää, onko näistä tilaisuuksista hyötyä ja iloa vai pärjäisikö poika vallan mainiosti ilmankin niitä. No tietenkin pärjäisi, mutta entä minä?
Katsotaanpa. Vauvauinnista on ollut konkreettista hyötyä ja iloa molemmille. Aloimme käydä siellä pojan täyttäessä kolme kuukautta, jolloin hän oli mielestäni jo ihan hirmuisen iso ja osaavainen. Aluksi hän ei varmaankaan liiemmin ymmärtänyt mitä tapahtuu, mutta uimakerrat tekivät erittäin hyvää omalle itseluottamukselleni. Vaati melkoisia ponnisteluja lähteä vauvan kanssa kylpylään, pakata kaikki kimpsut ja kampsut, laskea aikataulut oikein, jännittää miten kaikki sujuu ja niin edelleen. Uintikerrat olivatkin aluksi lähinnä koulutusta minulle itselleni. Miten selviydyn, jos vauva alkaa itkeä altaassa, miten selviydyn, jos vauva alkaa itkeä pukuhuoneessa, miten vauva selviytyy muiden vauvojen joukossa ja niin edelleen. Kyllähän me selviydyimme, vaikka välillä epäilin, että poikani pelkää vettä ja vihaa uimista ja muita vauvoja ja minä pakotan meidät molemmat ja välillä miehenikin käymään siellä, koska nyt kerran olen päättänyt että vauvauinnissa käydään ja piste.
Nyt poikani on oikea vesipeto. Hän ei pelkää mitään ja sukeltelee kerta kerralta varmemmin ja rohkeammin veteen. Olen tehnyt hyvän työn, kun sinnikkäästi olen jatkanut harrastustamme. Itse sain roimasti itseluottamusta, että kaikki menee hyvin vaativissakin tilanteissa.
Muskari taas. Siitä poika on alusta lähtien ollut innoissaan, eli noin puolivuotiaasta. Olemme käyneet muskarissa nyt vajaan vuoden, ja sinä aikana olen tutustunut muutamaan äitiinkin. Nämä äidit ovat luoneet minuun uskoa, että vauva/taaperoharrastuksissakin voi käydä ihan täyspäisiä äitejä, joiden kanssa voi keskustella ihan oikeasti kiinnostavista asioista. Minulla on käynyt tietenkin myös tuuri, että samaan paikkaan on osunut kanssani samanhenkisiä ihmisiä. Lisäksi tässä 1 vuoden 4 kuukauden iässä muskarista alkaa olla toistaiseksi sisaruksettomalle pojalleni myös hyötyä: hän näkee miten ryhmässä toimitaan, miten toiset otetaan huomioon ja niin edelleen turvallisessa ympäristössä äidin kanssa. Toki sielläkin välillä tulee itku, kun lelu pitää antaa pois ja siirtyä toiseen tehtävään, mutta äidille tekee hyvää nähdä, että muidenkin lapset näyttävät tunteensa eikä se automaattisesti tarkoita, että äiti on epäonnistunut ja huono.
Mutta sitten. Olimme viime perjantaina teatterimuskarissa (sitä todellakin on ihan kaikkea) ihan vain ajankuluksemme. Siellä minua alkoi hymyilyttää, kun salaa tarkkailin toisia äitejä lastensa kanssa. Ehdin jakaa emot neljään ryhmään sillä perusteella, miten äidit ihmisten ilmoilla lastensa kanssa toimivat.
Ensiksi on dominanttiäiti. Se komentaa lastaan kuuluvalla äänellä ja roimasti, nostaa ronskisti kädestä rimpuilevan lapsen eikä juuri katsele ympärilleen muiden äitien reaktioita. Tämä äiti ainakin vaikuttaa sellaiselta, joka ei ahdistu huono äiti -tuntemuksista tai muutenkaan mieti liikoja, miten tämä ja tuo sana nyt vaikutti lapsen henkiseen kehitykseen ja sukupuoliseen suuntautumiseen.
Sitten on rakastan lapseni solmuun -äiti. Se on sellainen, joka tuijottaa typerä hymy huulillaan omaa kullannuppuaan, teki tämä mitä tahansa. Eli jos oma pikku piltti ottaa lelun toisen lapsen kädestä, heittää toista lasta pallolla tai kaataa jonkun kumoon, äiti vain hymisee "ei saa Elisa" niin ettei Elisa edes tajua tämän puhuvan hänelle.
Kolmanneksi on mä en jaksa enää -äiti. Näillä äideillä on väsymyksen mustat rinkulat silmien alla ja kasvot jännittyneet kireiksi, kun he pelkäävät, milloin oma jälkeläinen alkaa taas kitistä. He eivät uskalla sanoa lapselleen suoria sanoja kuten dominanttiäidit, vaan patoavat kaikki lapsensa huonotuulisuuden tai temperamenttisuuden herättämät epämiellyttävät tunteet sisäänsä, yrittävät väen vängälläkin harrastaa ja tarjota lapselleen elämyksiä, ja kun ne eivät kelpaa, äidit kiristyvät entisestään ja joutuvat lopulta itseinhon kouriin.
Neljänneksi on jalat maassa -äiti ja -isä. Jostakin syystä harrastuksissa käyvät isät ovat omien havaintojeni mukaan kuuluneet poikkeuksetta aina tähän ryhmään. He suhtautuvat lapseensa niin mutkattomasti, että mieleni tekisi jäädä siihen viereen seurailemaan pidemmäksikin aikaa, että miten tämä äiti/isä kaikki tilanteet oikein käsitteleekään. Jalat maassa -vanhempi hoitaa lastaan rakkaudella ja lämmöllä, mutta ei nosta tätä erityisasemaan. Hän ymmärtää, että myös oma lapsi voi välillä tehdä typeryyksiä, mutta jaksaa neuvoa tätä kärsivällisesti, mitä saa ja ei saa tehdä. Jalat maassa -vanhempi ei liioin tee itsestään numeroa, vaan pysyttelee tyytyväisenä sivussa, vaatimattomana ja tasapainoisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti