Melko pitkään meni, että onnistuin olemaan kohtaamatta tiettyä ihmisryhmää. Tänään se kuitenkin tapahtui. Kaikkitietävät kotiäidit astuivat tietoisuuteeni. Ehkä olen hieman ylidramaattinen, sillä kukaan ei tullut antamaan minulle kullanarvoisia neuvoja hiekkalaatikon reunalla hieman ylenkatsovaan sävyyn, kuten olen kuullut olevan heimolaisten tapana tehdä. Pelkkä katse toisinaan kuitenkin riittää.
Kerrotaanpa. Olimme poikani, joka on jo 1 vuotta 2 kuukautta, kanssa pyöräajelulla, jonka määränpäänä oli kaupungin toisella laidalla oleva leikkipuisto kahluualtaineen kaikkineen. Puiston lähellä asuu ystäväni, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, ja hän tuli meitä tapaamaan. Kaikki meni hienosti, kuten yleensäkin ollessani poikani kanssa liikenteessä. Hän on reipas pieni poika, joka on perusluonteeltaan kiltti, iloinen ja utelias. Ja hänellä on oma tahto, mistä olen pelkästään tyytyväinen. Leikimme hiekkalaatikolla, josta siirryimme keinumaan. Poikani jaksoi keinua todella kauan, reippaasti yli puoli tuntia, ja hän nautti ystäväni antamista huimista vauhdeista.
Puistossa oli muutama muukin lapsi, mutta he olivat etäämpänä leikkimässä. Kahluuallas oli yön jäljiltä tyhjä, mutta sattumalta kaupungin työntekijä tuli juuri suuren säiliöautonsa kanssa sitä täyttämään. Kello alkoi olla jo paljon, ja aloimme tehdä lähtöä. Minulla oli mukanani pieni eväs, jonka aioin antaa pojalleni ennen kotimatkaa. Mutta hänpä ei olisikaan halunnut lopettaa keinumista, vaikka olimme jo jatkoajalla ja olin kertonut hänelle, että menemme syömään ja sitten kotiin. Seurasi hanakka vastustus = sydäntäriipivä kiljuminen. Kannoin kirkuvan pojan polkupyörän lähellä olleelle penkille, jossa aloin syöttää hänelle tuubisosetta. Se kelpasi, vaikka vähän vielä itketti. Tiesin, että hänellä oli nälkä.
Merkillepantavaa oli, että altaan reunalla istuskellut kaupungin leppoisalta vaikuttanut työmies hymyili välikohtaukselle ja minulle hyväntuulisesti, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, koska tilanteessa ei ollut mitään ihmeellistä. Lapsi haluaa jotakin, vanhempi on eri mieltä, tulee vastustus ja tilanne raukeaa, kun lapsi saa eteensä jotakin muuta. Seuraava vastalause tuli pyöräilykypärää päähän laitettaessa. Tiesin, että poika alkoi olla jo myös väsynyt. Mutta kun hän pääsi pyöränistuimeen ja sai tutin suuhunsa, kaikki oli hyvin, ja hän hymyili.
Hiekkalaatikon reunalla istunut isoäiti tuijotti meitä julkeasti suoraan kohti, samoin vähän kauempana pienen poikansa kanssa kyykkinyt äiti. Teki mieleni kysyä, mikä mahtoi heistä olla niin mielenkiintoista. Sekö, että äiti sanoo lapselleen, mitä tehdään? Että hän ei levitä punaista mattoa lapsensa eteen ja soita pelastusajoneuvoja, kun lapsi itkee? Näen silmissäni, että nämä ovat juuri niitä vanhempia ja isovanhempia, joiden kotona kasvaa sitkeitä pikkutyranneja, jotka pyörittävät helposti koko perhekuntaa ja sen jälkeen kaikkia muita ihmisiä otteessaan. Tai ainakin yrittävät, kunnes heidät pannaan ruotuun.
Onneksi olen äitiydessäni ja vanhemmuudessani jo niin varma, ja tiedän, että tunnen poikani parhaiten ja olen hänelle maailman paras ja turvallisin äiti, etten tunne epävarmuutta arvostelevien katseiden edessä. Mutta olen kuullut, että nämä varsinaiset kaikkitietävät kotiäidit ovat pahimmillaan aivan hirmuisia. Heitä tapaa ainakin osoitteessa http://www.vauva.fi/keskustelut. En uskalla edes kauheimmissa painajaisissani kuvitella, minkälaisia heidän lapsistaan kasvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti